Jotenkin tämä kirjoittaminen on aika useaan otteeseen pyörinyt iän ja vanhenemisen ympärillä. Viime keväänä vielä jaksoin olla optimistinen ja uskoa, ettei minusta tule aikuista. Ehei, kiinnostuksen kohteeni ovat sopivia noin 6-10-vuotiaille enkä varmasti ole vanha niin kauan kuin katselen piirrettyjä ja luen muumeja. Mutta kaikesta huolimatta asiat ovat edenneet ja kun nyt säikäytän Turun yliopiston kirjastossa entisen Jyväskylän kämppikseni viittä vuotta Jyväskylää myöhemmin, ei tuo viiden vuoden takainen nurkkahuoneen asukas voi uskoa, että kommuunilta on kuin onkin päästy johonkin tällaiseen: klo 7 herätyksiin, pitkiin opiskelupäiviin, hyvillä arvosanoilla tehtyihin tentteihin, vähemmän hyvillä arvosanoilla suoritettuihin matematiikan kursseihin, joka iltaisiin harrastuksiin, käsivarren lihaksiin, kahta kokoa suurempiin housuihin ja hetkittäin jopa vakaaseen taloudelliseen tilanteeseen.
Sydämessäni tunsin piston, kun lauantaiaamuna heräsin aikaisin leipomaan sämpylöitä brunssia varten ja tuolla brunssilla päädyimme hedelmäsalaattijälkkärin aikaan keskustelemaan meistä nuorista aikuisista. Perjantai-illan vierailuni erään ystävän luona oli juuri aiemmin mennyt juuri kuin olimme suunnitelleet: joimme kahvia, söimme jäätelöä ja mietimme menneitä aikoja. Olin ollut kotona ennen kymmentä, eikä noin hurja perjantai pystynyt todistamaan, että olen kuin olenkin edelleen nuori ja holtiton. Kun vielä huhtikuun uusi asiani oli ollut aivan liian kalliit ja ensimmäistä kertaa oikeasti sopivat uudet rintaliivit, olivat argumenttini vähissä hiljalleen hiipivää aikuisuutta vastaan.
Suurin syy alkavaan kriisiin on kuitenkin tutkintovaatimukset, jotka alkavat gradua lukuunottamatta olla täytettynä. Kesän jälkeen olen toivottavasti maisteri enkä se ikuinen opiskelija, joka nautti itse opiskelijaelämästä enemmän kuin opintojen päämäärästä. Ikä on vain numero, mutta akateemista ikää ja elämänkulkua en pystykään enää harhauttamaan. Pitäisi tietää, mitä tapahtuu ensi syksynä, mihin menen töihin tai ainakin se, riittävätkö työkuukauteni ansiosidonnaisella elämiseen.
Vaikka en kovin suurena menetyksenä osaakaan pitää sitä, etten enää panosta baari-iltojani maanantaihin tai sunnuntaihin tai valvo laestaan öitäni ja nuku päiviäni, on tässä silti sulateltavaa. Siksi kai haaveilen nostalgisesti Jyväskylästä kuin vanhasta rakastetusta. Haluaisin kokea sen vielä, kaiken sen hyvän ja ainutkertaisen: kommuunin, Vakiopaineen, keikkaillat ja yhteiset sunnuntait. Olla päivittäin osa niiden ihmisten elämää, jotka silloin olivat.
Olisin jo junassa, ellen olisi tajunnut, että lähdettyäni kaipaisin tätäkin aivan samaan tapaan. On täälläkin ihmiset ja paikat, jotka haluan elämääni.
Se tässä vanhenemisessa onkin se pelottavin asia. Iän myötä tulee koko ajan enemmän asioita, joita kaivata ja muistella, mutta joita ei voi saada takaisin.
