Aurinkotervehdyksiä!

Sillä aikaa, kun minulla oli kiire keskittyä hengittämiseen kaiken liman, kurkkukivun ja kuumepiikkien seasta, oli pihalla taas täytetty aiempia toiveitani. Aamulla ei edes harmittanut vuorokausien nukkumisien verottamat yöunet, joita maanittelin useamman tunnin vielä aamuyön aikaan levottoman mielen maltiksi, koska aamu oli kaunein sitten Irlannin onnessa herättyjen jälkeen.

Aurinko oli viimein löydetty syksynmittaisen pilviverhon takaa paistamaan olohuoneen ikkunastani sisään todistaen jälleen Rene Descartesin kuonon jälkiä ikkunoissani ja kymmenvuotisten suosikkiverhojeni haalenevaa väriä. Vastikään satanut lumi oli peittänyt aiemmat pääkallokelit ja kaikki näytti levolliselta ja tyyneltä. Tuo lumi yhdessä oikeaoppisten astelukemien kanssa oli tasoittanut myös teistä sellaisia, ettei askeleitaan tarvinnut enää varoa. Niinpä noillla teillä tarvottiin reippaasti ja liki juoksujalkaa, joskin flunssanjälkeistä sydänlihastulehdusta peläten, matematiikan demoihin juuri sopivasti niillä mainingeilla, kun aurinko oli päättänyt nostaa päänsä jälleen kolmen kuukauden murjottamisen jälkeen.

Onnekseni tämä etenee kuitenkin hitaasti ja varmasti kohti kevättä. Jos nyt heti olisi jo huhtikuu, en malttaisi millään toipua tästä taudistani saatika edes yrittää ystävystyä uudelleen gradumateriaalieni kanssa.

Mutta tuossa auringossa on se hyvä puoli, että se onnistuu ujuttamaan kodikkaat säteensä hetkittäin myös kirjaston seinien sisälle - ja sinne minun pitäisi itseni istuttaa seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.

Älä tule paha vuosi, tule hyvä vuosi

Uusi vuosi alkoi juurikin niin perinteisesti kuin sen muistan alkaneen useasti 2000-lukuisessa elämässäni. Olin innoissani, aloitin uusia asioita ja viikkoa myöhemmin huomasin, etten ollut muistanut olla paikoillani kuin muutamana yönä nukkuessani omassa sängyssä. Mutta se sänky kävi tutuksi sittemmin, sillä aivan kuten aina ennenkin pysäytettiin tämä intensiivinen elämä jälleen flunssaan ja kuumeeseen niin, etten ole jaksanut pariin päivään edes painaa stereoideni play-nappia. Minun asteikollani tämä on ollut hardcore-sairastamista.

Mutta nyt paria vuorokautta myöhemmin heräsin innoissani uuteen päivään, vaikka en vielä siinä kunnossa olekaan, että voisin tätä holtitonta elämistäni jatkaa kodin ulkopuolella. On näiden seinien sisälläkin paljon sellaista, mihin voipilaita voimiansa jakaa. On musiikkia, on kitara, on lattia, jolta siivota pois flunssan todistusaineistot. On tunteja, jolloin miettiä alkavaa kevättä ja suunnitella matkoja. On postilaatikko, josta jälleen löytyi asioita, joille hymyillä. On haavekuvia, joita maalailla, vaikka juuri edellisenä viikonloppuna eräästäkin haavekuvasta luovuin helpotuksen sekaisin tuntein.

Enkä oikein osaa olla surullinen tästä tilanteesta - luopumisista tai sairastamisista - sillä tässä kaiken keskellä on niin valtava tarve olla iloinen alkaneesta vuodesta. Minulla on epärealistisen vahva luotto siihen, että hyvä tästä tulee, vaikka tähän mennessä pitäisi olla jo oppinut, että tuollaiset irrationaaliset tuntemukset kyllä vielä jossain vaiheessa saavat inhorealistisen lopputuleman. Mutta jostain syystä näitä vuosiani selaillessani on hyvin vaikea kuvitella, että tämä elämä saavuttaisi enää uudestaan samanlaisia kurjuuksia kuin vuosia aiemmin. Jos ei muuta, niin ainakin se pahinkin vaihtoehto on edes jotain uutta ja yllättävää.

On hankala suhtautua pessimistisesti elämään ja olemiseen jo pelkästään siksi, että viime vuoden aikana mieli oppi olemaan vain laestaan onnellinen mitä pienimmistä sattumista ja lopetti sellaiset toiveet, joille ei täyttymystä nähty. Ja mitä olen omaa eloani ja ystävien edesottamuksia seurannut, niin hyviä asioita on tapahtumaisillaan ja sitten yhdessä voidaankin ihmetellä, että kappas, kato tämmöstä tää nyt on! Että eipä ois uskonut!

Että jos jotain saisin tästä tulevasta vuodesta toivoa, niin tuollaista hymynsekaista hämmennystä edes jossain mittakaavassa.

Juuri nyt sen hymyn aiheuttaa Maritta Kuulan koko tuotanto, joka on soinut täällä tämän päivän, sekä postin tuomat yllättykset ja hieman liian suurella vimmalla ostetut bussiliput, jotka muutaman euron tappiolla sai kuitenkin muutettua vielä oikeaan määräpaikkaansa osaaviksi. Muutaman viikon kuluttua voinen sitten siellä määränpäässä hymyillä vähän lisää.

Joulu ja uusivuosi on eletty, ja näin jälkikäteen olen yllättynyt siitä, kuinka kivuttomasti lomat voi sujua. Workaholicin työtunneista huolimatta voin olla ensimmäistä kertaa aikoihin sitä mieltä, että tämmöistähän tämän loman pitäisikin olla: mitäänsanomattomuudessaan pelkkää leppoista olemista, joka täytettiin yhteisillä sarjantuijotteluhetkillä veljen kanssa, hyvillä yöunilla ja muutamilla riennoilla ystävien seurassa. Olin valinnut seurani paremmin kuin aiemmin, ja siksi niin tapanintanssien hurjasta hien- ja jägermeisterinsekaisesta riemusta, pakkasyön kotimatka- ja keinuseurasta kuin uudenvuoden rauhaisasta sädetikkujen sytyttelystä tähtitornin mäellä jäi jäljelle muistot, joita luvattiin vaalia yhteistuumin muistuttamalla toisiamme niistä aina tavatessamme.

Aatonpuoleisilla tunneilla vielä mietittiin, voiko luvata rakastua tulevana vuonna, ja vaikka sellaisiin lupauksiin kukaan ei tohtinutkaan, oltiin nyt jo kuitenkin ajankohtaisemmin sellaisten toiveiden äärellä kuin tuona armon vuonna 2012. Koska miehet näyttävät Gotyestä lähtien jälleen sellaisilta ruipelonäädiltä*, joista mää tykkään, on tuommoiset kamikazetunne-elämykset varmasti lähempänä kuin aiemmin. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin olen tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Nyt loman ja sen huipentaneiden keikkojen ja tanssi-iltojen jälkeen aloitin uuden vuoden ja lukukauden kutsumalla itseni heräämään maanantaihin ystävän luokse. Toisinaan kaipaa aamukahviseuraa, ja mikä onni onkaan, että näillä minun suosikkiheräämisseuroilla on yhtäläinen kahvimaku kuin itselläni. Siinä on hyvä huudella maailman turvallisimmalta ja nukuttavimmalta sohvalta ensisanoikseen, että yks semmoinen vitun iso, kiitos.

Siitä onkin aikaa, kun kahvit on viimeksi tarjoiltu mulle vuoteeseen asti.

* Otos Kaisan armollisesta analyysistä miesmaustani