Toisin kuitenkin kävi. Tapasin miehen. Semmoisen komean, jonka päällä oli maailman suloisin villatakki ja joka oli tullut kuuntelemaan samaa keikkaa kuin minäkin. Hän oli yksin, ja keikan ja punaviinilasillisen jälkeen rohkenin mennä juttelemaan. Hän oli mukava, heti samalla aaltopituudella ja tuntui viihtyvän minun ja ystäväni seurassa. Tilasimme siis lisää juomaa, juttelimme ja pelasimme pöytäfutista. Nurkkapöytä kuuli paljastuksia, joita ei tavallisesti uusille tuttavuuksille kerrota. Tilasimme vielä lisää, tanssimme ja huvitimme itseämme muilla humalaisilla ihmisillä - niillä, jotka olivat vielä enemmän humalassa kuin me itse.
Kun oli valomerkin aika ja välttelimme parhaamme mukaan illan päättymistä, katsoimme toimivammaksi tavaksi estää sen päättyminen jatkamalla yhteiseen määränpäähän. Punaviini ehkä edesauttoi tätä päätöstä, sillä en koskaan tohdi tehdä mitään sellaista.
Matka oli tarpeeksi pitkä selvittämään humaltuneita mieliämme ja lopulta perillä yhditettyä ilta- ja aamupalaa söi kaksi väsynyttä juhlijaa. Kun vielä toinen niistä juhlijoista paljasti asioita, jotka ei illan aikana olleet vielä käyneet selviksi, haettiin vieraspatja olohuoneen lattialle.
Olen oman ikäkriisini - jonka eräs äärimmäisen ystävällismielinen opiskelutoverini on vihjailuillaan aiheuttanut - kanssa jo siinä mielessä sinut, että kakskyt-jotain on juuri sopivan armollinen ikämääritelmä. Se kattaa sopivasti lähes kaikki ystäväni, muttei rajaa ulkopuolelle muutamia vuosia nuorempiakaan. Mutta tuossa aamun ensimmäisinä tunteina jouduin toteamaan, että ainakin joissain asioissa se jotain on hyvin oleellinen osa tuota armollista ikää.
Mutta ilta oli hyvä, ehkä jopa parhain pitkiin aikoihin. Eikä tuo sunnuntaiaamun lättyseurakaan olisi voinut olla sen parempaa.
