Onnenpäivät!

Juuri tänään onni on vapautta, vaikka vapauden määritelmästä ja sen olemassa olosta voidaankin olla monta mieltä. Tänään se on rajoitteiden puuttumista, vapautta valita, vaikka tämän aamun kahvin kanssa rustattu things to do -lista onkin suunnitellut päiväni tapahtumat iltaan asti. Nämä ovat valittuja rajoitteita, itseasiassa riemulla valittuja sellaisia, ja niiden palkinto odottaa huomenna Dublinissa. Poissa on työvuorolistat, kahdentoista tunnin työpäivät ja viikonloppulusimiset. Kesän velvollisuudet on hoidettu, yksi velvollisuuksien kasvattamista palkinnoista odotti sähköpostissa jo viime keskiviikkona ilmoittaen, että kandidaatin tutkielmasi on hyväksytty ja toinen niistä tulee perjantaina palkkapäivän muodossa. Että kesä, olit hyvä mulle, mutta olit myös välillä aika armoton! On hullun hommaa jatkaa hirvittävää opiskeluvuotta töillä ja lisäopinnoilla kesäkuukausina. Ei enää ikinä sellaista komboa, eihän?!*

Mutta nyt en turhasta huoli! Onni on näitä päiviä, kun voi viivytellä sängyssä nousematta ylös, laittaa Limpparit soimaan ja kirjoittaa muutama rivi. Onni on se Herman Hessen kirja, jonka tekstin tahtoisin muuttuvan ihmiseksi ja tulevan minua vastaan. Kuinka kukaan edes voi kirjoittaa niin! Onni on eilen klo 15.00 alkanut laulaminen, joka taukosi hetkeksi elokuvateatterissa ja myöhemmin vasta siinä vaiheessa, kun uni tainnutti laulajan. Onni on laulaminen, joka jatkuu aamulla, vaikka ääni ei aivan kuljekaan.

Ja sitten se isoin onni on ystävä, jonka tietää saavansa seuraksi hyvin ansaitulle reissulleen tassuttelemaan pitkin nummia ja olemaan poissa yhdessä. Ja se sellainenkin ystävä, joka on mielessä ja kaukana, ja jolla on kaikki hyvin, vaikka en sitä joka päivä tai edes joka vuosi todistaisikaan. Ystävyys on sellainen onni, jota ei mikään Ylen dokumentti ei ole selittänyt minulle kertomalla siitä biologisia faktoja - se on edelleen ihanan abstrakti käsite, joka jostain syystä vain on instantioitunut elämääni uskomattoman monessa muodossa! Ei sitä tarvitse selittää, sellaisesta pitää vain osata olla onnellinen.

*Tulevaisuuden minä, muistapa tää! Ja menneisyyden minä, oot ansainnut kyllä jonkin sortin rangaistuksen, kun hyvistä suunnitelmista ja rationaalisesta harkinnasta huolimatta menit lupautumaan töihin, vaikka opintoja olisi riittänyt aivan vallan mainiosti koko kesälle!!

Syksyn sävel

Vietin juuri kesän viimeisen päivän. Niin minulle kerrottiin, että tässä tämä nyt oli, se on syksy nyt. Vietin kuitenkin näitä jäähyväisiä juurikin niin epätoiveisen vimmaisesti kuin jäähyväisiä nyt yleensä on ollut tapana viettää: auringon jättämät läiskät komeilevat olkapäillä ja rintakehällä ja aivotoiminnan turhan staattisen liikkeen selitän myös paisteen aiheuttamalla pistoksella. Nyt on D-vitamiinit varastoitu, riekuttu festareilla ja terasseilla, juostu baareissa, tehty töitä toisinaan jopa mielenterveyden rajamailla ja kuunneltu autossa C-kasetteja. Että heippa kesä, olit hyvä mulle, nähdään taas 9 kuukauden kuluttua!

Tällä kertaa en jää suremaan, sillä tiedän, että tarjolla on jotain parempaa. En kyllä ole varma, olenko ikinä ollut erityisen surullinen kesän loppumisesta. Se tietää syksyä, syksy tietää muutosta ja samalla kuitenkin ihanan turvallista rutiinia. Uudenvuoden vaihtelut eivät ole mitään tämän rinnalla, että akateeminen vuosi alkaa syyskuusta. Saa uudet kynät ja koulureput, kesätyörahoista on ehkä jopa varaa ostaa uusia vaatteitakin ja näkee taas ne kaikki ihmiset, jotka kesä kadotti jonnekin omiin onkaloihinsa. Suomessa on liikaa paikkoja, varsinkin kesällä.

Nyt kaikki ovat kohta turvallisesti siellä, missä pitääkin. On kello yhden lounaat, jotka eivät vaadi tekstiviestejä, mutta sitäkin suuremman lounaspöydän. On kirjastoja, aikatauluja, capoeira-, jooga- ja pilatestunteja ja kuntosalitapaamisia. On kynttilöitä, viikonloppuja, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään, aikaa siivota kotona, katsoa sarjoja ja kutoa joululahjoja. Ja on ne festarit, joissa kaikki ovat paikallaan, kuten heidän paikallaan kuuluu olla.

On aikaa aloittaa jotain uutta. Sitä varten loin tällä viikolla koneelleni kansion nimellä Gradu ja olen jopa edelleen iloinen sen olemassaolosta. Tiedän, että siitä tulee kauheaa. Mutta siitä tulee myös kauhean ihanaa! Ja suurin syy siihen, että gradun tekeminen juuri nyt näyttää maailman onnekkaimman ihmisen harrastukselta, on meidän lintukotolaitoksen tyypit, jotka istuvat, kuuntelevat, rönsyilevät ja ovat innoissaan. Toisten kannustaessa on vaikea olla sitä mieltä, että voi kauhistus. Oon sitä mieltä sitten vasta myöhemmin räntäsäteessä, kun muutenkin elämä ruhjoo ja D-vitamiinit ovat huvenneet.

Supernaiivi

Elämäni alkaa pelottavasti muistuttaa suosikkiromaanejani, niin hassua, hölmöä, absurdia ja omituista on tämä elo nyt viikon verran ollut. Suurin syy siihen on poika, joka vetää vertoja niin Antoinelle kuin sille Supernaiivinkin päähenkilölle, jonka nimeä en juuri nyt sitten millään muista. Tämän pojan nimen sen sijaan tiedän, tosin en sitä vielä häneen yhdistä, sillä tällä hetkellä hän on vain se poika tai poika, jota ei ole sen kummemmin tarvinnut millään nimillä kutsua. Ei tässä nimiä tarvita, tässä kohtaa on pelkästään olemista ja hassuja anekdootteja kumpaisenkin elämästä. Omistani karsin pois karuimmat kohdat ja osaan sensuroida sanomisiani niin, ettei heti ensimmäisinä sanoina ole Jyväskylä tai Vakiopaine niiden liittyvineni tuhansine tarinoineen. Hänen tarinansa sen sijaan eivät sovi yhteen kiltin, 20-vuotiaalta näyttävän* nätin pojan ulkomuotoon tai jos sopivatkin, ne sopivat niihin ainoastaan siksi, että tuommoiset pojat asuvat pelkästään eriskummallisten ihmisten mielikuvituksissa. Ja parasta hänen tarinoissaan on se, että ne eivät kerro hänen menneistä tyttöystävistä, masennuskausista tai mistään muustakaan, mitä ei tuommoisella supernaiiviilla tietenkään ole ollut. Ne kertovat hyvistä asioista, hölmöistä päähänpistoista, riennoista kavereiden kanssa ja huumorista, naurusta ja eläimistä.

Tässä on sitten useampaan otteeseen vietetty hiukan omituisia, kompelöitä, osin epämukaviakin mutta silti jollain viehättävällä tavalla mitä miellyttävimpiä iltoja. Molemmat omataan ujous, joka vetää vertoja näkymättömälle Ninnille, ja molemmilla on silti rohkeus, jolla vapaaehtoisesti samaan ujouteen upotaan myös seuraavana päivänä. Meillä on jokin sanaton sopimus, molemmat tekevät parhaansa sen eteen, ettei vain jouduttaisi liikojen odotusten, menneiden painolastien tai ahdistavien ehdotusten armoille. Tämä sopii minulle paremmin kuin hyvin, mutta tässä kaikessa jäätelön-, mansikoiden- ja suklaankevyissä päivissä on kuitenkin vielä pieni epätietoisuus siitä, onkohan tuo poika edes oikeasti olemassa.

Tässä pojassa on mitä mielettömimpiä ominaisuuksia, joista olen osannut vain haaveilla. Hän on reipas, hauska, spontaani, hyvällä tapaa järjetön ja omituinen. Silti hän on kuitenkin kunnollinen, käy töissä ja menee jatkamaan opintojaan. Superyllätysektorivoitto on se, että hän vaikuttaa ekofasistilta, mikä** on saanut minutkin kiltisti kierrättämään viimein myös biojätteeni. Eikä hän äänestä persuja, ei kokoomusta ja kasvissyöjäkin se on!

Se pitäisi vielä selvittää, kuuluuko hänen ominaisuuksien joukkoonsa myös olemassaolo, sillä voi hyvinkin olla, että olen tuon kaiken ylläolevan kehittänyt pelkästään päässäni. Mutta jos oikeasti käy niin iloisesti, että hän ihan oikeasti on olemassa konkreettisena henkilönä, niin edelleen toivon, ettei hän olisi ihan niin todellinen, että ottaisin perinteisen panikoijan aseman ja säikähtäisin moista inhimillisyyttä. Hän voisi olla silleensä vähän häilyvä, ainakin nyt alkuun, että opin taas sietämään sen, että todellisuudessa eläminen vaatii mielikuvituksen uhrauksia***.

*mutta hän pelkästään näyttää siltä, sillä oikeasti hän juuri sopivasti minua vanhmepi!
**Siis motivaationa on nimenomaan se pelko toisen ekofasismista, ei se ite poika vielä ole pakottanut mua mihinkään!
***Mutta en mä nyt sentään ihan mitä tahansa ole uhraamassa! Esim. hänellä on vielä kaikki potentiaali vanheta kuin Jarvis!

Stay Another Day

Minulla on ollut kauan aikaa visio parhaasta vapaapäivästä, jonka elokuinen kesätyöunesta heräilevä opiskelija voi viettää: Se alkaa ajoissa herättyäni virkeänä hyviltä yöunilta, sisältää suunnitelmia ja sovittuja tapaamisia, ystäviä, lounastreffejä, liian kalliita kauppahallikahveja, elokuvia tai teatteria, jokilaivoja, kahviloita, hyviä kirjoja ja aurinkoa ja kalenterin täydeltä suunnitelmia alkavalle syksylle. Tänään päätin toteuttaa sen viimein, sillä varastettu vapaapäivä on edelleen jostain syystä vieläkin parempaa kuin ansaittu ja odotettu vapaapäivä.

Vaan kuinkas käykään! Nukun liian pitkään, varmuuden vuoksi lepuutan hermoja ja ruumiista unelmien seassa vielä muutaman tunnin tarpeellisen levon päälle ja lopulta käytän aivan liian monta tuntia aamutoimiin ja  fysioterapeutin harjoitteisiin. Kuuntelen liian hyvää musiikkia ja vaihdan bändiä juuri sopivasti ennen kuin pitäisi lähteä, enkä vain malta jättää levyä kesken. Myöhästyn siis lounaalta, paistan epätoivoisen nälkäisenä kotona tomaattimozzarellabasilikaleipiä, jotka ovat olleet pääasiallinen ravintoni jo monta viikkoa. Käyn päivittämässä viimeaikaiset kuulumiset opiskelijatoverin kanssa, joka myös kärsii ikävistä vuorotöistä ja jota on nähnyt liian harvoin. Kun viimein istahdan kahvilaan cappuccinoni kanssa, kuuluu etäisesti jostain East 17:n Stay Another Day ja mietin, että kyllähän tää tämmönenkin on ihan hyvä vapaapäivä.

Humppa fatale

Elämäni on sitten C-kasetille itselauletun Tuula Amberlan Korpin ja siskon VSH-karaokekasetilta opetellun Suudelmin suljetut kirjeet -kappaleen jälkeen pyörinyt musiikin ympärillä tavalla tai toisella. Esikoulun tädit olivat muinoin sitä mieltä, ettei tuo Suudelmin suljetut kirjeet ole mikään lastenlaulu eikä sellaista ole 6-vuotiaan soveliasta laulaa. Sittemmin olen kuitenkin onnistunut määrittämään tilanteen toisinpäin: ei niin, minkälaisia musiikillisia uhrauksia minkäkin elämäntilanteen eteen on valmis tekemään vaan pikemminkin siten, minkälaista musiikkia mikäkin elämäntilanne toteutuakseen vaatii. Olen aloittanut listan laatimisen jo ala-asteikäisenä esiromantikkona, kun päätin mennä naimisiin Aknestikin tahtiin. Suunnitelma tosin koki sittemmin kovan kolauksen Aknestikin lopetettua aktiiviuransa ennen kuin ehdin edes täysi-ikäiseksi eikä mitään hirveän romanttia hääsuunnitelmia ole sittemmin laadittu.

Kaikkia muita suuremmoisia suunnitelmia sen sijaan on kyllä ääneen lausuttu! Vuonna 2010 vannoin, että en rupea millekkään miehen kanssa, ellei se tajua viedä mua yllätysmatkalle Britteihin katsomaan Belle & Sebastiania*. Vuonna 2012 päätin rakastua vain sellaisiin miehiin, jotka vanhenevat kuin Jarvis Cocker**. Joskus muinoin päätin myös, että mies testataan Kitkerien Neitsyiden keikalla, ja jos huumori riittää koko settiin, niin hyvällä säkällä se riittää myös minun kanssani elämiseen. Lauantainen Kitkerien keikka palautti senkin suunnitelman taas aktiiviseen muistiin, vaikka hyvin siellä hymyilin ihan yksinkin. Lähes laestaan yksin on paremmin kuin väärässä seurassa.

Mutta sitten kun on kuvitellut elämänsä joksikin todella hienoksi kappaleeksi, niin kuin Maritta Kuulan Sudensuuksi tai oikeastaan miksi tahansa, mitä kirjahyllystäni löytyy, ja sitten tajuaakin tuolla keikalla, että se kaikki onkin ollut vuositolkulla yhtä ironista Humppa fatalea***.

Minähän en anna miestenretkujen minua pompotella
olen aina ollut semmosella feministiasialla
onhan nykysen kanssa ollu kaikenlaista juttua
olen aina ottanu elämän yhtenä suurena seikkailuna

Poikaystävä halusi aina edelliseen verrata
ruma mutta käytännöllinen, se kuvasi minua
en ollu oppinu aikasemmin käytöstapoja
hiljaisempana olisin kuulemma parempi naisena.

Vieraille esitteli peitetarinana pikkuserkkuna
hämäyksen vuoksi meillä oli vain hänen nimensä ovessa
minun posti oli käytävä hakemassa poste restantesta
puhelimeen vastatessa piti aina esiintyä kotiapulaisena.

Koko ajan kesken rakastelun katsoi kelloa
mull' oli liian pienet tissit, piti olla takana
tarkistin että kyllähän tässä käytetään kondomia
poika myönsi joo ja rapisteli karkkipaperia.

Kerran riisuessa en muistanu sammuttaa valoja
hän ryntäsi kysymään plastiikkakirurgilta hintatarjousta
sitten kun halusin seksiä hän näytteli kuollutta
ambulanssin tullessa jo istui baarissa.

Lupasi soitella illalla ja odotin kotona
sitten kun kysyin asiasta aamukuudelta
selitys oli piti kähmiä toisia naisia humalassa
kun tästä pahoitin mieleni se epäili menkkoja

Halusin mennä Tuttu juttuun hänen kanssansa
– ilmoitti minut napakymppiin etsimään uusia
kotiin tultua piti minua pelkkänä huorana
kaunein mekko oli sillä aikaa palanut uunissa.

Ehdotin kerran että joskus syötäis ulkona
sanoi siitä vaan ja viskasi perunat ikkunasta
kaikki ne täytyi kohmeisin sormin syödä pakkasessa
muuten ei päästäny sisälle ja uhkasi puukolla.

Sitten kun olin sairaana ja tarvitsin hoitajaa
esitti koko päivän että oli katkassu jalkansa
illalla lähti jätkien kanssa juoksemaan aitoja
ei kuulemma kestäny kuunnella mun keuhkojen vinkunaa.

Naistenlehdestä Tallinnanmatkan sain tilaajalahjana
kun vihjasin asiasta miehelle, hän lainasi Moosesta
muistutti kuinka tärkeää on kunnioittaa puolisoa
silloin minäkin ymmärsin että hän rakastaa minua.

Minähän en anna miestenretkujen minua pompotella
olen aina ollu semmosella feministiasialla
onhan nykysen kanssa ollu kaikenlaista juttua
olen aina ottanu elämän yhtenä suurena seikkailuna!

Kitkerät Neitsyet - Humppa fatale

*joka kyllä sittemmin erään realistin toimesta madallettiin vähemmän utopistiselle tasolle, että ois ihan jees, jos se mies edes osaisi silloin tällöin valkata levyhyllystäni B&S:n soimaan ilman ärtymystä ja kiukuttelua typerän naivistisesta musiikista.
** Tätä sen sijaan ei ole kukaan vielä pakottanut realisoimaan, mikä toisaalta mahdollistaa vielä mitä vallattomimman mielikuvituksen juoksun!
*** Harmi, ettei sitä löydy youtubesta! Sen sijaan nyt kaikkien kannattaa tarkistaa, missä on seuraava Kitkerien keikka ja painella sinne kuuntelemaan se! Ei tämä oikeastaan ole edes yhtään hauska pelkästään tämmösenä tekstinä!