Vietin juuri kesän viimeisen päivän. Niin minulle kerrottiin, että tässä tämä nyt oli, se on syksy nyt. Vietin kuitenkin näitä jäähyväisiä juurikin niin epätoiveisen vimmaisesti kuin jäähyväisiä nyt yleensä on ollut tapana viettää: auringon jättämät läiskät komeilevat olkapäillä ja rintakehällä ja aivotoiminnan turhan staattisen liikkeen selitän myös paisteen aiheuttamalla pistoksella. Nyt on D-vitamiinit varastoitu, riekuttu festareilla ja terasseilla, juostu baareissa, tehty töitä toisinaan jopa mielenterveyden rajamailla ja kuunneltu autossa C-kasetteja. Että heippa kesä, olit hyvä mulle, nähdään taas 9 kuukauden kuluttua!
Tällä kertaa en jää suremaan, sillä tiedän, että tarjolla on jotain parempaa. En kyllä ole varma, olenko ikinä ollut erityisen surullinen kesän loppumisesta. Se tietää syksyä, syksy tietää muutosta ja samalla kuitenkin ihanan turvallista rutiinia. Uudenvuoden vaihtelut eivät ole mitään tämän rinnalla, että akateeminen vuosi alkaa syyskuusta. Saa uudet kynät ja koulureput, kesätyörahoista on ehkä jopa varaa ostaa uusia vaatteitakin ja näkee taas ne kaikki ihmiset, jotka kesä kadotti jonnekin omiin onkaloihinsa. Suomessa on liikaa paikkoja, varsinkin kesällä.
Nyt kaikki ovat kohta turvallisesti siellä, missä pitääkin. On kello yhden lounaat, jotka eivät vaadi tekstiviestejä, mutta sitäkin suuremman lounaspöydän. On kirjastoja, aikatauluja, capoeira-, jooga- ja pilatestunteja ja kuntosalitapaamisia. On kynttilöitä, viikonloppuja, jolloin ei tarvitse lähteä mihinkään, aikaa siivota kotona, katsoa sarjoja ja kutoa joululahjoja. Ja on ne festarit, joissa kaikki ovat paikallaan, kuten heidän paikallaan kuuluu olla.
On aikaa aloittaa jotain uutta. Sitä varten loin tällä viikolla koneelleni kansion nimellä Gradu ja olen jopa edelleen iloinen sen olemassaolosta. Tiedän, että siitä tulee kauheaa. Mutta siitä tulee myös kauhean ihanaa! Ja suurin syy siihen, että gradun tekeminen juuri nyt näyttää maailman onnekkaimman ihmisen harrastukselta, on meidän lintukotolaitoksen tyypit, jotka istuvat, kuuntelevat, rönsyilevät ja ovat innoissaan. Toisten kannustaessa on vaikea olla sitä mieltä, että voi kauhistus. Oon sitä mieltä sitten vasta myöhemmin räntäsäteessä, kun muutenkin elämä ruhjoo ja D-vitamiinit ovat huvenneet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti