Vapauden vaikeudesta

Marraskuu lähenee hurjaa vauhtia, mutta onnettomana ilman lunta ja pakkasilmaa. Se nuoltiin pois jo tuossa muutama päivä sitten, ja nyt tuntuu taas siltä, ettei ulkona ole aivan niin kiva hengittää kuin voisi olla. Jään siis sisälle, opettelen uusia kappaleita kitaralla ja laulan lähes kaiken hereilläoloaikani.

Nyt se laulu on erilaista kuin elokuisen viimeisen työpäivän ja odotetun Irlannin matkan riemusta laulaminen. Tämä on levotonta, irrallista kaikesta, mitä olisi nyt tarjolla. Hullaannuin kai tästä syksyn suomasta vapaudesta niin, etten tiedä, mistä kohtaa tarttua jälleen kiinni kahleisiin. Ja minä, jos kuka, tarvitsen kahleita.

Siksi olen nauttinut työpäivistä, joita on tarjottu rajoittamaan päiviäni. Jos ei muuta, niin ainakin kahdeksan tunnin ajan olen ollut sidottu johonkin, valvovan silmän alle ja selkein ohjein on osoitettu, mitä olisi tehtävä. Tarvitsisin sellaisen myös tähän muuhun elämään. Jonkun, joka antaisi minun aloittaa aamuni kitaralla vain muutamana päivänä viikossa.

Onhan tämä tällainen haahuilu ihan hauskaakin. Silloin jos koska tuntuu olevan suorassa yhteydessä itseensä. Mutta jossain kohtaa viikkojen jälkeen se oma itse alkaa olla vähän turhan liki, ja silloin kaipaisi jotain konkreettista tekemistä - ruumiin ja mielen ponnisteluja.

Eilen aloitin noiden kahleiden etsimisen niistä parhaista mahdollisista eli treeneistä, joissa kärrynpyörät ja käsilläseisontaharjoitukset tuli juuri tarpeeseen ja hysteerinen nauraminen tuossa sympaattisen vapautuneessa seurassa sai hetkeksi unohtamaan, että olen ihan irrallaan. Ja kun ottaa yhdestä kahleesta kiinni, on varmasti helpompi kahlita itseään myös muilla tavoin.

Huomenna aloitan siis mielenponnisteluharjoitukset. Sellaiset, joissa istutaan kirjastossa ja opetellaan olemaan rauhassa säntäilemättä mihinkään suuntaan.

Ensilumi

Toisinaan ne on ne pienet asiat, jotka tekevät tytöstä yhden onnekkaimmista ihmisistä maailmassa. Tänään se oli lumisade ja siniset astemerkinnät ilmatieteenlaitoksen sivuilla. Ja sinä hetkenä, kun seisoo pihalla tuijottaen taivasta suu auki, sormet jäässä uuden älypuhelimen kameratoiminnon näpyttelystä, ei ole ihan varma pitäisi itsestään olla ylpeä vai huolissaan.

Päätin olla olematta kumpaakaan ja charmantissa ja kaikkivoipassa krapulassani antaa mennä. Tohtia tehdä sitä, mitä mielii. Miettimättä, tuskailematta, ajattelematta.

Enkä keksinyt mitään muuta kuin seisoa lumisateessa ja tuijottaa taivasta.

Tiistai on uusi sunnuntai

Syksyllä on monet asiat haastavia, lähinnä ehkä siksi, että flunssa on tullut jäädäkseen tai vaihtaakseen muotoaan muutaman viikon välein ja toisaalta myös siksi, että tuota flunssaantumista edesauttaa vaakatasossa vihmova vesisade, joka päästetään iholle parhaimmillaan jopa useamman kerran päivässä. Mutta on syksyssä jotain mahtavaakin, nimittäin juuri se, mistä sitä aikaisemmin hehkutin. Nyt elän aikaa, jolloin saan keskittyä graduuni, lounastaa yliopistolla tuntikaupalla ja tavata päivittäin kaikki toverini.

Tässä samalla olen huomaamattani kehittänyt uudenlaisen viikkorytmin, joka on mitä mainioin. Kaikki alkoi rakastumisesta kaupunginkirjastoon, vaikkei se todellakaan ollut rakastumista ensisilmäyksellä. Tuo betoninen ja kuutiomainen möhkäle lasiseinineen vanhaa aikaa ja romanttista henkeä huokuvan musakirjaston vieressä oli suorastaan luotaantyöntävä, kun sen ensimmäisen kerran näin. Mutta sisältäpäin tulee tuota ulkomuotoa harvemmin katseltua ja nyt olen koukuttunut tuohon tunnelmaan, jonka kahvila, keltaiset tuolit ja kirjastossa puuhailevat ihmiset luovat. Halusin päivän, jolloin tuossa kirjastossa asutaan. Ja tiistain ja perjantain kokeiluista huolimatta parhaaksi päiväksi on valikoitunut siihen tehtävään viimein sunnuntai.

Olen erityisen ylpeä noista sunnuntaistani. Silloin pukeudun kivasti ja ajalla aamukahvin ja hyvien levyjen kanssa, nousen kohtuu aikaisin, mutta kuitenkin hyvien yöunien saattelemana. Silloin käyn vegaanibrunssilla ystävän kanssa, joka on viikottain kytkettynä työpöytäänsä ja tehtäviinsä epäinhimillisen pitkiksi päiviksi. Brunssin jälkeen siirrämme itsemme kaunista Tuomikirkkotoria ja jokirantaa pitkin kirjastoon, ja etsimme noiden seinien sisältä paikan, joka sulkee kaiken arkisen, ikävän kiireen pois ja antaa mahdollisuuden syventyä tehtäviimme. Kahvitauot tulevat juuri oikeaan aikaan, ja käytämme varojamme enemmän rahaa tuon ihanan italialaistunnelmaisen kahvilan leivonnaisiin ja erikoiskahveihin. Päivitämme kuulumisia, jutustelemme vielä siitä, mikä jäi brunssilla kesken. Ja jatkamme työtämme vielä muutaman tunnin lisää. Olen kuin huomaamattani löytänyt itsestäni kirjastoihmisen - ja nuo kiireettömät mutta kuitenkin toiminnalliset päivät ovat iso tekijä tässä syksyn takeltelevassa hyvinvointi- ja keskittymisprojektissa.

Mutta tarvitsen myös oikeita sunnuntaita, siis sellaisia, jolloin ollaan kotona collegeissa, villasukissa ja räsyisissä t-paidoissa. Jolloin saan näyttää ja haista juuri siltä kuin pitkät yöunet tarkoittaa minun näyttävän ja haisevan. Jolloin koti on turva ja jolloin kotoa poistutaan ehkä ainoastaan ruokaostoksille, jos en ole tajunnut hoitaa niitä aikaisemmin, tai urheilemaan, sillä urheilu on osoittautunut minun ja nukkumatin suhdetta ylläpitäväksi ja välttämättömäksi tekijäksi. Ne ovat päiviä, jolloin muistan, miten täydellinen tuo vihreä samettisohva on kokoiselleni levätä ja lukea kirjaa. Tai kuinka tuo vieläkin syvemmän vihreä nojatuoli on paras paikka kutoa ja katsella sarjoja. Monet kotona tehtävät asiat ovat todella terapeuttisia, niinkuin ruuanlaitto tai leipominen, ja sellaiseen ei ole koskaan aikaa, jos ei koskaan muista olla kotona.

Paras päivä tuollaiseen rajattomaan kodinrakastamiseen on tiistai, sillä se toimii sekä palkintona maanantaista selviytymisestä että elvyttää vielä jaksamaan viikon jäljellä olevat arkipäivät. Olen kai jotenkin muita ihmisiä hitaampi tai stressaantuneempi normaalissa arkirytmissä, sillä viisi päivää pelkkää työtä ja heräämistä peräkkäin käy todella nopeasti liian raskaaksi. Tämä sen sijaan sopii minulle täydellisesti. Tiistaista on perjantaihin lyhyt matka, ja silloin rentoutumiskeinot ovat erit. Perjantaista sunnuntaihin on vieläkin lyhyempi matka, ja iloiseksi yllätyksekseni huomaan toistuvasti, että jälleen on tiistai, tuo uusi sunnuntai.

Ensisilmäyksellä

Aina toisinaan sitä onnistuu löytämään tieltään jotain sellaista, joka osoittautuu jollain tavalla erityiseksi. Viattomasta vilkaisusta jää mieleen jälki, jonka piirteet valvaavat mielen tuon tuosta eivätkä ne ota lähteäkseen sitten millään. Kiireellä ja keskittymisellä hyvässä lykyssä saattaa tovin kyetä jo olla vapailla vesillä ihan vain todetakseen, ettei mitään kovin suurta tarvita palauttamaan sitä kaikkea takaisin.

Mitä tuollaisilla ihastumisilla sitten tehdään? Niitä pohditaan, mittaillaan, ihaillaan ja niistä haaveillaan. Niitä sommitellaan elämään jo valmiiksi, mutta ei tietystikään rohjeta tekemään eleitä niiden saavuttamiseksi. Aina on esteitä, reaalisia tai kuviteltuja, ja ne esteet yleensä varmuuden vuoksi suurennellaan sellaiseen mittakaavaan, ettei niistä päästä yli.

Kunnes sitten vain tulee se päivä, kun on tarpeeksi estoton tekemään juuri sen, mitä on mielessään pyöritellyt kuukausi kaupalla. Tuosta vain sinulla onkin kaikki voima ja varat, tähdet ovat suotuisat ja tilaisuudet tarjolla. Palaset vain loksahtelevat kohilleen ja niin olet saanut elämääsi jotain uutta. Tuot sen ihanan uutuuden kotiisi onnesta soikeana etkä tiedä miten päin olla.

Ja kuinka käykään! Kaikki sen ihastelun, hämmästelyn ja ennalta haaveillun kohtaamisen tunnelatauksessa et ottanutkaan huomioon sitä, että ehkä se ihanuus ei sovikaan tähän elämään ja kotiin. Keskellä olohuoneen lattiaa se kimaltelee komeana ja viehättävä, juuri sellaisena kuin sen mielikuvissasi sinne piirsit. Mutta siltikään se ei sovi kuvaan, ei siihen kotiin, elämään ja tunnelmaan, jota näiden seinien sisällä on vaalittu.

Niin niiden ensisilmäysten kanssa voi käydä. Sigurd odottaa nyt punaisena ja kiiltävänä eteisessä paikkaansa elämässäni ja minä koetan maanitella nukkumattia viettämään jälleen yhden yön kanssani, jotta huomenna olisin jaksavainen sellaisen uutuuteen opettelussa. Se on niin rankkaa puuhaa, kun on oppinut olemaan onnellinen juuri näin - kirpparikaman täyttämässä täydellisessä kodissa.

Mutta kyllä minä vielä tuon punaisen huonekalujumalan tuohon onneeni mahutan. On se niin kaunis.

Liekö tuo olisi se juju muissakin hommissa: Pitää löytää jotain tarpeeksi punaista ja kiiltävää, jotta suostuisi raivaamaan sille tietä jo hyväksi havaitusta valmiista asetelmasta. Kun eihän sinne muuten mitään uutta ikinä mahtuisikaan.

Elämänhallinnan ABC

Sielu seuraa kuulemma kolme päivää perässä, kun ihminen erehtyy matkustamaan. Kaiken järjen mukaan sen olisi pitänyt siis jo palautua - ehkä jo jossain kohtaa eilistä. Mielettömältä tämä alkuviikko onkin vaikuttanut kaikin tavoin - levottomalta, holtittomalta ja hallitsemattomalta.

Mutta nyt on elämäni palautettu sijoilleen siinä määrin kuin niitä sijoja on alunperinkään ollut! Raja-aidat on asetettu kalenterin muodossa, se toimii kuin ankkuri kiinnittäen päivät toisiinsa ja niihin paikkoihin, joissa minun pitäisi olla. Muistikirja konkretisoi sitä, että pitäisi tehdä jotain, täyttää tyhjiä sivuja ajatuksilla ja opeilla. Viikonlopun matkalaukut on purettu, koti tehty taas kotoisaksi ja villasukat saatu valmiiksi. Kaiken roinan alta on kaivettu se vihreä nojatuolikin, jonka huomassa on hyvä lukea.

Sitä mun pitäisi tehdä: keskittyä ja olla paikoillaan.

Jos aina oisit niinkuin joskus
voisit antaa veden soljua 
voisit istua hiljaa ulvomatta ja antaa lumen pudota 

Voisit olla kuuluisa katselija ja katsella puhumatta.

Jos siis taas hetken aikaa vain katselisin.

There is this someone I would like you to meet

Tuo viikonloppu jäi vellomaan johonkin mielen sopukoihin enkä nyt oikein osaa orientoitua siihen, mitä täällä oikeassa elämässä olisi tarjolla. Jäin kaipaamaan noita ihmisiä, tuota tapaa olla ja toimia. Sitä tyttöä, joka viitisen vuotta sitten tuolla eli ja oli. Vaikka hänessä oli monta piirrettä, joita en haluaisi enää tielleni asettuvan, oli hänessä myös jotain sellaista, joka tältä Turku-asukilta puuttuu tyystin.

Enkä oikein osaa selittää, mitä se on. Ehkä se on joku nuoruuden huolettomuus, kyky elää hetkessä ilman vastuuta ja velvollisuutta. Nykyään otan vastuulleni toistuvasti sellaisiakin asioita, joita ei kenenkään harteille edes voi asettaa. Se rajoittaa, tekee minusta tohtimattoman ja jättää elämäni ilman niitä hetkiä, jotka kaikessa kauheudessaan olivat kaikkien hyvien muistojen arvoisia.

Viime vuosina on palautunut paljon jotain sellaista, joka on ollut ennen ja joka tekee olosta kodikasta vähän samaan tapaan kuin juuri ne oikeat ihmiset, joiden seurassa ei tarvitse olla mitään. Mutta tuossa vuoden 2007 tytössä on vielä jotain, mikä pitäisi löytää. Jotain sellaista, mitä en varmastikaan silloin osannut arvostaa, mutta jolla voisi nyt kaiken muun keskellä olla avaimet johonkin vieläkin parempaan.

Aloitan sen tytön etsimisen tuosta rakkaasta maalauksesta, johon yksi elämäni tärkeimmistä ihmisistä on kenties arvaamattaan jotain oleellista minusta ja maailmasta kiteyttänyt. Ja lupaan olla täyttämättä sitä jäniksen roolia enää kenenkään kasvoilla, jotten itse joudu nurkkaan ahdistetuksi, ilottomaksi moralisoijaksi, vaan saan poukkoilla jossain välimaastoissa ihan vapaasti. Ja istua silloin tällöin kesken päivän oluella, tanssia yömyöhään itseni hikeen ja jutella jatkoilla aamun valoon asti.

Ihan vain siksi, että onhan se sellainenkin tärkeää. Ja siksi, että nykyään pystyn tekemään sen ilman huolta ja murhetta muusta - niin täällä kuin siellä toisaallakin!

Sunnuntai

Aika on omituinen asia. Vielä alkuviikosta olin sitä mieltä, että se saisi hypätä suoraan jonnekin parin viikon päähän, jolloin nämä stressaavat viikot ja epävarmat olot olisivat ohi. Paria päivää myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani bussissa, että pelkään näiden päivien olevan ohi liian pian. Ja niin ne nyt ovat.

Olin tapaamassa ystäviäni ja mennyttä elämääni toisessa kotikaupungissani. Olin noussut tuosta edellisen apatiatekstini suosta vielä saman päivän aikana ja herännyt torstaina tanssimaan kahvikupin kanssa, sanomaan kyllä ehdotukseen, josta olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kieltäytyä, ja päätynyt siihen kotibaariin juomaan häppäriolutta sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa sitä kuuluukin juoda.

Olen tavannut kymmeniä vanhoja tuttuja, useita vanhoja ystäviä ja niitä sellaisiakin, joita ei nykyään enää koskaan näe. Olen valvonut pitkiä päiviä ja öitä, istunut hiljaa K:n vieressä lattialla tuijottaen Maritta Kuulaa ja häkeltyen siitä tunnelmasta, mikä siihen mustaanlaatikkoon laskeutui. Olen selvittänyt, setvinyt ja keittänyt kahvia. Ja juonut sitä myös aivan liikaa.

Olen nukkunut liian vähän, murehtinyt vielä vähemmän (ainakaan elämääni ja tekemisiäni), ja ollut hetkiä irti kaikesta siitä, mitä olen ollut vuosia.

Enkä selvästikään olisi halunnut palata ihan vielä - en ainakaan tähän arkeen. Todistuksena siitä jätin tämän hetken elämäni keskipisteet, kalenterini, gradumuistikirjani ja Naming and Necessityni, 300 km päähän sinne lepopaikkaan, jossa en niihin koskenutkaan.

A for Apathy

Kun nämä päivät nyt on olleet laestaan jotenkin raskaita ja sisältäneet sellaisia asioita, joita en haluaisi niiden sisältävän, aloin miettimään Ultramariinia ja sitä paitaa, joka päälleni pitäisi pukea. "Olen aina huolissani" siinä sanotaan, ja olen kuvitellut sen pukevan minua siitäkin huolimatta, ettei se ole keltainen. Mutta olin väärässä. Olen ollut liki yhdeksän kuukautta enemmän tai vähemmän huoleton - ja nyt jokin on muuttunut.

Satunnaisiin epäkohtiin, vaivattomasti valloileen päästettyihin sanahirviöihin ja päiviin ilman tarttuma pintaa liittyy jotain vieläkin pahempaa kuin pelkkä huoli niistä kaikista yksittäisistä epämukavista asioista, joita eteeni asetetaan. Olen ajatunut johonkin metatason huoleen, sellaiseen, jossa ollaan huolissaan siitä, että ollaan huolissaan. En halua tätä, en sitten millään, mutta nyt ei auta miettiä lähestyvää joulua (johon muuten on 82 päivää), alkavaa talvea ja ensimmäistä lumisadetta (johon on varmaan miljoona päivää ennen kuin se on näillä leveysasteilla ja tällä ilmastopolitiikalla!). Edes hammaslääkäriteoria ei tässä kohtaa tepsi: tiedän, että aika kuluu ja että muutaman viikon päästä tämä kaikki on jo turvallisesti menneisyydessä, mutta mitä sitten. Tämä on elettävä nyt. En haluaisi näitä päiviä olevan, mutta nyt ei taistelutahto, -voima tai -kyky riitä niitä muuttamaan muuksi.

Siksi on ikävä ihmisiä. Erityisesti sitä, joka on Atlantin toisella puolella, sillä hällä jos jollain on juuri oikeanlaisen huolettomuuden avaimet. Toivoisin hänen höpöttävän tuossa jotain, todennäköisesti jotain transsendentaalista idealismista ja minä en kuuntelisi, mutta nauttisin siltikin siitä, että hän on siinä. Kaikessa huolettomuudessaan saisi minutkin olemaan huoleton. Ja kaipaan myös sitä, jota näkee ihan liian harvoin, mutta jonka kanssa on todella hyvä katsella tähtiä ja keinua toukokuisessa yössä ilman huolenhäivää. Tai sitten sitä sellaista ystävää, joka Vakiopaineessa halaa ja sanoo, että näytät vain niin siltä, että pitää halata. Sitä samaa, joka tulee viereen päiväunille, kun se on yksin liian pelottavaa. Sitä, joka tietää ensimmäisestä eleestä, mikä on tilanne. Tarvin ympärille ihmisiä, jota ylipäänsä tietää. Välillä asioita on liian raskasta pohjustaa, enkä jaksaisi sitä nyt tehdä. Haluaisin voida sanoa lauseita varoittamatta, selittelemättä ja silti varmana siitä, että tulen ymmärretyksi.

Tuntuu, että olen todella kaukana noista ihmisistä ja jollain tavalla yksin selviämässä täällä. Sekin on uutta ja omituista - olen kaikkea muuta kuin yksin ja rakastan tätä kaupungia ja näitä ihmisiä ympärilläni. Minulla on kuitenkin ehdotukseni tämän aiheuttajalle, se pahainen biologia, jota olen ennenkin kironnut. En vain osaa selittää, miten se biologia onnistuu tällaiseen mielettömään projektiin rakentaa jostain kasvonpiirteistä, feromoneista ja välittäjäaineista semmoisia ajatuskehiä, että niistä riisuutuessa ei jäljellä olekaan enää mitään muuta. Se tuntuu epäreilulta, sillä en tätä missään vaiheessa valinnut.

Nyt sitten mietin noita taisteluelementtejä ja väistöliikkeitä tyhjyyttä kalisevaan olemiseen. Haaveilin päiväkaljasta, kirjoittamisesta ja sen semmoisesta. Jätin oluen välistä ja valitsin sen sijaan pelkän kirjoittamisen. Jos tämä nyt olisi jotain minun ulkopuolellani, ei enää osa minua. Voisin mennä kotiin, treenailla kärrynpyöriä ja saada jotain endorfiinikiksejä liikunnasta. Sitten illalla istuisin pelipöytään, hymyilisin ja olisin taas oma itseni.

En ole ollut viime aikoina juuri mitään muuta kuin tuota biologiaa. Siksi alkaa olla jo ikävä itseänikin.

The State I am in

Ei ole aina helppoa tämä elämä. Ei sittenkään, vaikka parhaani mukaan pyrin tekemään siitä kevyttä ja lystikästä. Jokin kuitenkin vetää maata kohti kuin magneetti ja varmuuden vuoksi hartioilleni kasataan muutamat ylimääräiset painot.

Minut jätettiin yksin viikonlopuksi. En tietenkään oikeasti edes ollut yksin saatika jätetty. Mutta siltä se tuntui kuitenkin. Ja siinä yksinäisyydessä olin valmis irtisanomaan asuntoni ja muuttamaan ihmisten pariin. On ikävä kommuunia ja sitä, että joku oli paikalla. Krapulat kaipaavat yhteistä taipaletta ruuan äärelle, hölmöjä videoita, joita katella ja erityisesti se vaatii ne kaikki äärimmäisen huonot jutut, joiden on tarkoitus pitää ajatukseni aisoissa. Nyt ne ovat olleet aivan valloillaan. Tarvitsen ystäviä taltuttamaan niitä, harhauttamaan minut pois niiden parista.

Mutta nyt, kolmea päivää myöhemmin olen viimein saanut kerättyä palat kasaan. Unet ovat viimein rauhoittuneet, muuttuneet levoksi ja kykenen käymään pihalla katselemassa, joko lehdet ovat kasanneet itsensä minun kahlattavakseni. Se ulkoilma rauhoittaa, samoin siisti koti ja kutimet, joiden kanssa voi katsella sitä sarjaa, josta ei ikinä jää paha mieli.

Murheen ja ilon raja pääsi hämärtymään viikonloppuna. Nyt keskityn niihin oikeasti hyviin juttuihin, ja jätän nuo rajamaat valitsemaan puolensa.