Aika on omituinen asia. Vielä alkuviikosta olin sitä mieltä, että se saisi hypätä suoraan jonnekin parin viikon päähän, jolloin nämä stressaavat viikot ja epävarmat olot olisivat ohi. Paria päivää myöhemmin kirjoitin päiväkirjaani bussissa, että pelkään näiden päivien olevan ohi liian pian. Ja niin ne nyt ovat.
Olin tapaamassa ystäviäni ja mennyttä elämääni toisessa kotikaupungissani. Olin noussut tuosta edellisen apatiatekstini suosta vielä saman päivän aikana ja herännyt torstaina tanssimaan kahvikupin kanssa, sanomaan kyllä ehdotukseen, josta olisi kaiken järjen mukaan pitänyt kieltäytyä, ja päätynyt siihen kotibaariin juomaan häppäriolutta sellaisen ihmisen seurassa, jonka kanssa sitä kuuluukin juoda.
Olen tavannut kymmeniä vanhoja tuttuja, useita vanhoja ystäviä ja niitä sellaisiakin, joita ei nykyään enää koskaan näe. Olen valvonut pitkiä päiviä ja öitä, istunut hiljaa K:n vieressä lattialla tuijottaen Maritta Kuulaa ja häkeltyen siitä tunnelmasta, mikä siihen mustaanlaatikkoon laskeutui. Olen selvittänyt, setvinyt ja keittänyt kahvia. Ja juonut sitä myös aivan liikaa.
Olen nukkunut liian vähän, murehtinyt vielä vähemmän (ainakaan elämääni ja tekemisiäni), ja ollut hetkiä irti kaikesta siitä, mitä olen ollut vuosia.
Enkä selvästikään olisi halunnut palata ihan vielä - en ainakaan tähän arkeen. Todistuksena siitä jätin tämän hetken elämäni keskipisteet, kalenterini, gradumuistikirjani ja Naming and Necessityni, 300 km päähän sinne lepopaikkaan, jossa en niihin koskenutkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti