Kun nämä päivät nyt on olleet laestaan jotenkin raskaita ja sisältäneet sellaisia asioita, joita en haluaisi niiden sisältävän, aloin miettimään Ultramariinia ja sitä paitaa, joka päälleni pitäisi pukea. "Olen aina huolissani" siinä sanotaan, ja olen kuvitellut sen pukevan minua siitäkin huolimatta, ettei se ole keltainen. Mutta olin väärässä. Olen ollut liki yhdeksän kuukautta enemmän tai vähemmän huoleton - ja nyt jokin on muuttunut.
Satunnaisiin epäkohtiin, vaivattomasti valloileen päästettyihin sanahirviöihin ja päiviin ilman tarttuma pintaa liittyy jotain vieläkin pahempaa kuin pelkkä huoli niistä kaikista yksittäisistä epämukavista asioista, joita eteeni asetetaan. Olen ajatunut johonkin metatason huoleen, sellaiseen, jossa ollaan huolissaan siitä, että ollaan huolissaan. En halua tätä, en sitten millään, mutta nyt ei auta miettiä lähestyvää joulua (johon muuten on 82 päivää), alkavaa talvea ja ensimmäistä lumisadetta (johon on varmaan miljoona päivää ennen kuin se on näillä leveysasteilla ja tällä ilmastopolitiikalla!). Edes hammaslääkäriteoria ei tässä kohtaa tepsi: tiedän, että aika kuluu ja että muutaman viikon päästä tämä kaikki on jo turvallisesti menneisyydessä, mutta mitä sitten. Tämä on elettävä nyt. En haluaisi näitä päiviä olevan, mutta nyt ei taistelutahto, -voima tai -kyky riitä niitä muuttamaan muuksi.
Siksi on ikävä ihmisiä. Erityisesti sitä, joka on Atlantin toisella puolella, sillä hällä jos jollain on juuri oikeanlaisen huolettomuuden avaimet. Toivoisin hänen höpöttävän tuossa jotain, todennäköisesti jotain transsendentaalista idealismista ja minä en kuuntelisi, mutta nauttisin siltikin siitä, että hän on siinä. Kaikessa huolettomuudessaan saisi minutkin olemaan huoleton. Ja kaipaan myös sitä, jota näkee ihan liian harvoin, mutta jonka kanssa on todella hyvä katsella tähtiä ja keinua toukokuisessa yössä ilman huolenhäivää. Tai sitten sitä sellaista ystävää, joka Vakiopaineessa halaa ja sanoo, että näytät vain niin siltä, että pitää halata. Sitä samaa, joka tulee viereen päiväunille, kun se on yksin liian pelottavaa. Sitä, joka tietää ensimmäisestä eleestä, mikä on tilanne. Tarvin ympärille ihmisiä, jota ylipäänsä tietää. Välillä asioita on liian raskasta pohjustaa, enkä jaksaisi sitä nyt tehdä. Haluaisin voida sanoa lauseita varoittamatta, selittelemättä ja silti varmana siitä, että tulen ymmärretyksi.
Tuntuu, että olen todella kaukana noista ihmisistä ja jollain tavalla yksin selviämässä täällä. Sekin on uutta ja omituista - olen kaikkea muuta kuin yksin ja rakastan tätä kaupungia ja näitä ihmisiä ympärilläni. Minulla on kuitenkin ehdotukseni tämän aiheuttajalle, se pahainen biologia, jota olen ennenkin kironnut. En vain osaa selittää, miten se biologia onnistuu tällaiseen mielettömään projektiin rakentaa jostain kasvonpiirteistä, feromoneista ja välittäjäaineista semmoisia ajatuskehiä, että niistä riisuutuessa ei jäljellä olekaan enää mitään muuta. Se tuntuu epäreilulta, sillä en tätä missään vaiheessa valinnut.
Nyt sitten mietin noita taisteluelementtejä ja väistöliikkeitä tyhjyyttä kalisevaan olemiseen. Haaveilin päiväkaljasta, kirjoittamisesta ja sen semmoisesta. Jätin oluen välistä ja valitsin sen sijaan pelkän kirjoittamisen. Jos tämä nyt olisi jotain minun ulkopuolellani, ei enää osa minua. Voisin mennä kotiin, treenailla kärrynpyöriä ja saada jotain endorfiinikiksejä liikunnasta. Sitten illalla istuisin pelipöytään, hymyilisin ja olisin taas oma itseni.
En ole ollut viime aikoina juuri mitään muuta kuin tuota biologiaa. Siksi alkaa olla jo ikävä itseänikin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti