Ei ole aina helppoa tämä elämä. Ei sittenkään, vaikka parhaani mukaan pyrin tekemään siitä kevyttä ja lystikästä. Jokin kuitenkin vetää maata kohti kuin magneetti ja varmuuden vuoksi hartioilleni kasataan muutamat ylimääräiset painot.
Minut jätettiin yksin viikonlopuksi. En tietenkään oikeasti edes ollut yksin saatika jätetty. Mutta siltä se tuntui kuitenkin. Ja siinä yksinäisyydessä olin valmis irtisanomaan asuntoni ja muuttamaan ihmisten pariin. On ikävä kommuunia ja sitä, että joku oli paikalla. Krapulat kaipaavat yhteistä taipaletta ruuan äärelle, hölmöjä videoita, joita katella ja erityisesti se vaatii ne kaikki äärimmäisen huonot jutut, joiden on tarkoitus pitää ajatukseni aisoissa. Nyt ne ovat olleet aivan valloillaan. Tarvitsen ystäviä taltuttamaan niitä, harhauttamaan minut pois niiden parista.
Mutta nyt, kolmea päivää myöhemmin olen viimein saanut kerättyä palat kasaan. Unet ovat viimein rauhoittuneet, muuttuneet levoksi ja kykenen käymään pihalla katselemassa, joko lehdet ovat kasanneet itsensä minun kahlattavakseni. Se ulkoilma rauhoittaa, samoin siisti koti ja kutimet, joiden kanssa voi katsella sitä sarjaa, josta ei ikinä jää paha mieli.
Murheen ja ilon raja pääsi hämärtymään viikonloppuna. Nyt keskityn niihin oikeasti hyviin juttuihin, ja jätän nuo rajamaat valitsemaan puolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti