Trainspotting

Olen yrittänyt laajentaa tätä kulttuurinkulutusrepertuaariani* ja tilaisuuden tullen menin teatteriin. Kyseessä oli Trainspotting, jonka olin kuvitellut nähneeni jo joskus elokuvana. Kuvat ovat kuitenkin niin hämärät, että epäilen sen olleenkin pelkkää kuvittelua.

Yhtä kaikki, kokemus oli hyvä. Näytelmässä oli paljon sellaisia komponentteja, joista pidin: stropovalomeininkiä kunnon tanssijytkeellä, robottimaisia koreografioita, sekä videoita, jotka täydensivät tarinaa ja visuaalista nautintoa. Näyttelijät vaikuttivat hyviltä, sikäli kuin siitä mitään ymmärrän, mutta oletan, etteivät he olleet ainakaan kovin paskeja, kun sellaista intuitiota ei missään vaiheessa tullut. Ainoa miinuspuoli oli lopussa vallinnut toistuva huutaminen ja muutenkin vähän itseään toistavat maneerit.

Mietin tuota loppua katsellessani, että miksi näissä näytelmissä täytyy aina huutaa. Ottavatko nuo teatteri-ihmiset kaiken ilon irti siitä, että kerrankin saa vetää ihan tunteella homman yli? Eihän oikeassakaan elämässä tolleensa holtittomasti huudeta! (Eipä! huudahtaa kevään 2009 minä!)

Oli tuossa näytelmässä kuitenkin jotain sellaisia koskettavia kohtia, jotka kuljettivat muistikuvat tästä lauhkeamman ilmanalan meiningeistä takaisin sellaisiin hetkiin, joita en välttämättä olisi halunnut elää. Ei, en ole vetänyt kovia huumeita enkä voi kuvitellakaan, miltä tuntuu täristä heroiinikitkuissa lattialla tai saada keskenmeno sekopäisen poikaystävän potkuista. Mutta voin paremmin kuin hyvin samaistua siihen, kun elämä ei ole mikään jatkumo, jolla on suunta ja päämäärä vaan jossa tehdään parhaansa selvitäkseen hetkestä toiseen. Sellaiset toististaan irrotetut hetket ovat monesti epätoivoisia, holtittomia ja hyvin usein huudontäyteisiä, jos vain on joku, jolle huutaa ja toisinaan vaikkei olisikaan. Eikä siinä ole järjestä tietoakaan eikä sillä ole tuollaisissa tilanteissa mitään virkaa. On turha koota palasia, jos niitä ei ole olemassakaan.

Mutta erityisen koskettavaa ja surullista tuossa koko näytelmässä oli se, että niille rooleille on olemassa ihan oikeatkin ihmiset, joiden kasvot tuolle lavalle asettaa. Ja vielä surullisempaa on se, että en ole ihan varma kumpi aiheuttaa suuremman osan siitä surusta: se, että tiedän sen vai se, että ne ihmiset ovat joutuneet siihen rooliin.

Tiedän, että olisi paljon urhoollisempaa katsoa kuin kääntää päätä pois tarttuen A. A. Milnen kirjaan, mutta toiset vain taitavat olla tällaisia Nasuja, jotka tarvitsevat lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat, jottei valvo aamuun itkien toisten ihmisten elämiä.

Nykyään mulla on sentään ne lintukodot, huvikummut ja muumimaailmat. Ne taitaakin olla juuri ne palaset, joista aiemmin ei ollut tietoakaan.

*joka on viime aikoina sisältänyt viikottaisia keikkailtoja yhdessä ja samassa baarissa