The Fieldtrip to Possible Worlds

Tässä on ollut nyt hiukan hidasta palautumista arkeen, sielun osia odottelemme edelleen palautuvaksi Irlannin nummilta ja voi olla, että pari pientä sydämen puolikastakin sille reissulle jäi. Matkan jälkeinen henkinen krapula jyllää, post-lomallinen stressireaktio hiipi kehoon ja psykosomaattinen flunssa iski juuri sopivasti kotiinpaluun päivänä molempiin matkaajiin. Dublinin lentokentällä oli hiljaista - ei ollut enää sanottavaa vaan silkkaa haikeutta lähteä siitä maasta, joka otti meidät vastaan kodin tavoin.

Olin jotenkin aina kuvitellut, etä sellaisia laestaan hyviä asioita tapahtuu ainoastaan elokuvissa. Jotenkin onnistuttiin kuitenkin saamaan matkaliput sellaiseen elokuvaan, Genuine Fieldtrip to Possible Worlds. Erona vain oli se, että se ei ollut fiktiota tai silkkaa mahdollisuutta, se oli totisinta totta, joka pisti meidän toisenlaisiin todellisuuksiin tottuneet päämme aivan pyörälle. Johtuiko se siitä ilman alasta, jota väki siellä hengitti, että he olivat laestaan ystävällisiä, iloisia ja vieraanvaraisia? Onkohan tämä jokin punatukkaisuuden kanssa yhteydessä oleva geeni, joka on tehnyt tuosta kansasta vain niin paljon lämminsydämmisemmän kuin suomalaisista? Meissä on paljon samaa, suomalaisissa ja irlantilaisissa, mutta jostain syystä heiltä näytti puuttuvan se ahdistus ja itseensä käpertyminen, joka täällä kapaloi muutoin ehkä jopa samaa ystävällisyyttä verenperimässään kantavat kansalaiset kulkemaan kadulla tervehtimättä edes naapuria tai kyräilemään kaupankassalla ulkomaan matkaajia tai maahanmuuttajia kilpaa kiinnittäen huomiota jokaiseen omituisuuteen, joka ei meidänlaisille ollut vielä käynyt tavaksi. Meidät otettiin varauksetta vastaan ystävällisesti, pubiin astellessa meitä tervehdittiin mitä sydämmellisimmin niin baarimikkojen kuin muiden asiakkaidenkin toimesta. Meistä huolehdittiin, sen ainokaisen taksimatkan kuljettajasetä olisi varmasti ottanut meidät miniäkseen, jos hänellä poikia olisi vain ollut, aamupalapaikassamme olimme vakioasiakkaita kahden päivän jälkeen ja väsyneille vaeltajille tarjottiin pimenevässä illassa kyyti hostellille illallisen kylkiäisenä (what?! sorry?! what?!... a lift...? That's too kind, we don't want to cause any trouble!). Siitä, jos jostain olisi pitänyt saada video, kun kaksi tuollaiseen ystävällisyyteen täysin tottumatonta keräilee palasia kasaan ja koettaa opetella ottamaan sen vastaan.

Mutta yritimme vastata osaan tuota ystävällisyyttä kiitoksia ja ylisanoja sisältävillä lappusilla, joita rustasimme jos jollekin taholle. Meistä se oli herttaista, itse kiitoksen kirjoittamisesta tuli jo tarpeeksi hyvä mieli, eikä edes huoleta se, jos vastaanottava osapuoli ei sitä osaisi arvostaa. Mutta miksei osaisi: jos näillä ihmisillä on niin suuri sydän, että he syleillen huolehtivat vieraan maan matkaajista, niin varmasti sitä suurta sydäntä lämmittää myös meidän pieni, huonolla englannilla väsäämämme häkellyttävä lappunen, jonka päällä lukee reteästi "To Our Favorite Bar Manager". Hänen suosikkiuttaan ei vähennä se, että hän taitaa olla ainoa bar manager, jonka tunnemme!