Olen ollut kipeänä ja sehän tarkoittaa sitä, että on kaikki maailman aika tuijotella seiniä ja How I met Your Mothereita, kirjoitella tekstejä ja kutoa sukkia. Mutta jossain kohtaa tautia sitä aikaa on aina liian paljon, ja sitten alkaakin ajatella. Ja se on harvoin hirvittävän kivaa, sillä ne kivoimmatkin ajatukset on hyvin pian reflektoitu joksikin abstraktiksi, suureksi ja ahdistavaksi.
Päädyin tässä ajatuksien juoksussa lopulta sellaiseen ratkaisuun, että ihmisten pitäisi jotenkin luopua kaiken maan sosiaalisista pelioperaatioista ja ryhtyä porukalla autisteiksi. Jokin aika sitten katsotulla Adam-elokuvalla on ehkä tekemistä tämän suunnitelman kanssa. Kuinka helppoa olisikaan, jos ihmiset sanoisivat sen, mitä ajattelevat. Kaikki olisi yhtä avointa kirjaa ja kenenkään ei tarvitsisi miettiä muiden motiiveja, mahdollisia loukkaantumisia tai murheita. Kaikki olisi siinä tarjolla, pöydällä luettavana. Sen sijaan, että ottaisin hyllystä Aristoteleen ajatuksia metafysiikasta ja olevan muodoista, lukisin Tauno Tavallisen ajatuksia elämästä, ihmisistä ja sen semmoisesta.
Ihmiset sanovat ilmeisesti aika harvoin, mitä oikeasti ajattelevat. Toisinaan jopa hämmennyn siitä. Oma seurueeni on aina ollut hyvin vastaanottavainen ja kohtuu antavainenkin ajatusten jakamisessa enkä juuri nyt keksi ainuttakaan suurempaa asiaa tai ajatusta elämästäni, jota en olisi jollekin kertonut. Joidenkin kanssa se on jopa arkipäivää - toisinaan tosin niin, etteivät ne muut ole tästä ajatusten jakamisen riemusta yhtä innoissaan kuin allekirjoittanut vaan pikemminkin päinvastoin. Mutta pääasiassa kaiketi tuo seurueeni pitää siitä avoimuudesta, joka vallitsee, ja se seurue koostuu mitä erilaisimmista ihmisistä. Ja semmoiset ihmiset ovat juuri suosikkeja, joille voi heti kärkeen alkaa kertomaan jotain hämmentäviä pohdintoja sen sijaan, että rupateltaisiin jollain yleisellä tasolla kuulumisista. Meilläpäin on menty aina itse asiaan, ja siksi tuntuu omituiselta, ettei kaikkien ihmisten kanssa sitä asiaa ole ollenkaan.
Olisi tuommosissa sanoiksi muunnetuissa ajatuksissa sekin hyvä puoli, etten itse jatkuvasti sekoittaisi sitä, mitä olen jo sanonut ja mitä vain ajatellut. Sitä paitsi omilla ajatuksilla on sellainenkin vääristävä tekijä, että kun ne vallitsee ympärillä jatkuvasti, alkaa kuvitella, että ne ovat avoimet myös muille ihmisille. Välillä vain on niin kovin hankala muistaa, että vaikka itse ajattelee paljon, niin ei ne samat ajatukset olekaan olleet muille tarjolla. Aina se tulee yhtä yllätyksenä, ettei se paljo ajattelu edesauta ihmisten kommunikaatiota.
Tässä kohtaa tätä ajatuskehitelmää olin valmis luopumaan kaikista itsesensuurin muodoista ja rehellisyyden ja avoimuuden vimmassani kuuluttaa jo yhtä sun toistakin. Sitten tuijottelin niitä seiniä kuitenkin hetken pidempään.
Ei ole kysymys ainoastaan siitä, että niillä sanoilla ja ajatuksilla on lähde ja että sittenpä ollaan iloisia omasta rohkeudesta, vaikka erityisesti joku minunkaltainen tietysti voisi tähän kohtaan suunnitelmaa ihastua. Pitäisi vielä siinä rehellisyydessään osata ottaa huomioon se, ettei kuulijan reaktiot välttämättä aina ole sitä mitä toivotaan. Ylipäänsä, että on se kuulija ja että sen kuulijan vallassa on hyvin paljon. Ajatukset voi muuntaa sanoiksi tai jopa rautalangaksi, eikä sillä siltikään välttämättä ole mitään vaikutusta. Eikä kukaan takaa varsinkaan sitä, että se vaikutus olisi toivottu.
Joskus nuorempana tykkäsin testailla sitä, mitä kaikkea voi sanoa ja miten ihmiset reagoi. Pitkiin aikoihin en ole tohtinut juuri mitään - enkä taida kyllä tohtia vieläkään.
Nyt kun tarkemmin ajattelee, niin onhan tässä estoisuudessakin puolensa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti