27

Väitin muistaakseni joskus, että ajankulumista ei huomaa omassa elämässä, vaikka asunnot vaihtuvat ja sukulaislapset kasvavat. Siltikään minä en vanhene - en, vaikka syntymäpäivät vain seuraavat toisiaan.

Jotain muutosta on kuitenkin tapahtunut, vaikken sitä vanhenemiseksi myönnäkään. Minä edistyn. Sellaisen edistymisen saattaa sattua huomaamaan lounaan päätteeksi, kun kaksi kaverusta ovat kertoneet elämänsä kivat sattumukset kilpaa toisilleen: hehkuttaneet työpaikkoja, opintoja, ihmisiä ympärillään, harrastuksiaan ja jaksamistaan innostua kaikesta. Sitten ne kaverukset hiljenee hetkeksi ja rikkoo hiljaisuuden oivaltavalla naurunpurskahduksella - me eletään nyt eri todellisuutta kuin kolme vuotta sitten. Olemme saaneet uudet, paremmat roolit uudesta, paremmasta elokuvasta.

Meille on nyt avoinna ovia, joiden ei aiemmin tiedetty olevan olemassakaan. Meillä on voimia ja vimmaa riuhtoa ne auki, saavuttaa, tehdä, kehittyä. Meillä on ympärillä ihmisiä, jotka tekevät meille hyvää ja joiden tuella jaksamme tehdä noita edellä kuvattuja asioita. Meillä on kaikki maailman aika, joskin kaiken tämän innon keskellä hyvin käytetty, koska turha murhe ja huoli ei sitä aikaa enää syö.

Turhan monta vuotta se murhe ja huoli meitä jo pitikin otteessaan. Omituista, miten yksinkertaiselta asiat nyt näyttävät, kun on viimein huomannut, ettei murhe maailmasta murehtimalla lopu.

Koitanpa nyt siis soveltaa tuota murehtimattomuutta pienempiinkin elämän yllätyksiin ja taltuttaa krapulassa harhailevat ajatukset konkreettisella toiminnalla eli siivoamalla. Konkreettinen toiminta on niin paljon parempi kuin ne päänsisäiset vallattomat karusellit, jotka pyörii sitä vimmaisemmin mitä enemmän niitä pyöritellään.