Elämä on lystiä suurimmaksi osaksi, mutta kävisihän sekin riesaksi, jos se sitä olisi alituiseen. Eihän sellaisen lystin keskellä ehdi levätä, maata pimeässä huoneessa, vetää peittoa korville ja kuunnella Yonaa surumielisenä ja haikeana. Niin että nyt sitten otan tästä kaiken irti, suren ja murehdin niidenkin päivien edestä, jolloin en sitä malta tehdä.
Jotenkin tällaiset tahattomat, syyttömät surut on parhaita. Raskaampia on ne, joilla on tarkoitus. Niiden kanssa pitää myöhemmin olla urhea ja väittää pääseensä yli. Tämän kanssa on helpompaa, näissä puitteissa on hyvä levätä ja ensi viikolla nousta ihan kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan - niinkuin ei olekaan.
Unohdan ajan, rakennan mieleeni majan,
sinne piiloudun, levolle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti