Rakas päiväkirja, olen rakastunut. Hän ei rakasta minua. Vielä, lisää ystävä. Olen epäileväisempi. Toinen painottaa, että totta kai se ihastuu, olenhan niin ihana*. Kolmaskin myötäilee samaa, että ehkä se viel tykkää susta. Tässä kohtaa merkille pantavaa on tuo laimeneva tunteen ilmaus, joka on täysin ymmärrettävää, kun tietää, keistä ystävistäni on kysymys. Itse puhun tietysti juuri niin dramaattisesti kuin pystyn, eihän tässä muuten olisi mitään mieltä ja riemua!
Kutsuttakoon tätä tunnetta nyt sitten millä nimellä hyvänsä, olisi minulla monta lausetta, joilla kuvata tuota poikaa vielä siinä vaiheessa, kun erehdyin ajattelemaan, että tämähän on hyvä asia. Rauhallinen on ehkä ensimmäinen sana, jolla häntä kuvaisin. Sellainen rauhallisuus, jota minussa ei ole, mutta jota ihailen muissa ihmisissä. Hänessä on vakautta, joka kaltaisiltani puuttuu ja jota kaltaiseni kaipaa. Ja kun tuollaiseen vakauteen on kytketty älykkyys, sopivat kasvonpiirteet ja muukin ulkoinen olemus sekä ystävällisyys, niin alan puhua liian dramaattisilla termeillä.
En hänelle tietystikään, sillä hänelle puhun ainoastaan sekavia, harkitsemattomia lauseita, todennäköisesti änkyttämällä, sillä aivokemiani ei vain enää toimi oikein tuon ihmisen seurassa. Ei se toimi enää edes ilman tuota ihmistä. Ja se mikä tässä on omituisinta, oikeasti omituisinta, on se, että hän on oikea olemassa oleva ihminen, joka kaikkine ominaisuuksineen oli spatiotemporaalisesti instantioitunut maailmaan jo ennen minun mieltäni. Tiedän, että on nuuskamuikkusia ja unto unelmamiehiä, mutta kaikista hyvistä puolista huolimattaan ei yksikään niistä ole konkreettisesti olleet lämmittämässä niin mieltäni kuin ruumistanikin. Tämä sen sijaan voisi sen tehdä, vaikka tuskin tulee sitä tekemään.
Nuo nuuskamuikkuset ovat olleet mielelleni ihastuttavia ainoastaan siksi, että olen ominaisuudet keksinyt heille riippumatta siitä, mitä todellisuus antaa ymmärtää. Sen takia häkellyttävää onkin, että todellisuus tarjoaa mielelleni jotain sellaista, joka jättää nuo unelmamiehet varjoonsa. On jotenkin pelottavan hallitsematonta ja holtitonta vajota jonkun oikeasti edessä seisovan ihmisen edessä tilaan, jossa olet hölmöistä hölmöin ja ehkä ihmiskunnan toivottomin idiootti, joka ei ole koskaan kuullutkaan mitään kommunikaatiosta, kohteliaisuudesta tai sosiaalisista käyttäytymissäännöistä. Koita siinä nyt sitten antaa itsestäsi tosi fiksu ja viehättävä kuva!
Että olen nyt sitten aika vakuuttunut, että ei. Ei voinut tämän päiväisen jälkeen jäädä kellekään epäselväksi tuo homma. Enkä tuolla pihalla seisoessani oikein voinut olla muuta kuin oma hölmö itseni. Jos olisin ollut jotain muuta, niin aivan yhtä vähän hän olisi minuun rakastunut kuin nytkin. Joten yhtäkaikki, turha tässä on harmitella. Nämä jutut ei ole musta kiinni.
Ei meikä semmosia sinuja nyt oikeasti vielä kaipaakaan, olisin vain ehkä voinut tehdä hetkellisen poikkeuksen**.
*mikä ystävä se semmoinen olisikaan, joka ei olisi tätä mieltä!
**joka ehkä kestäisi siihen saakka, että tajuasin hänenkin olevan oikeasti konkreettinen ja inhimillinen ihminen ja sit ei oltaiskaan enää sinuja keskenään! Semmoista se on! Oon ehkä ansainnut tämän sinuttomuuden omasta osaamattomuudestani!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti