Kiireettömyys

Joko oot hereillä, alkoi lauantaiaamun tekstiviesti. On mukava herätä tietoon, että joku kaipaa, ja soittaessa kuulla ääni ja vimma, jolla menneeseen viikonloppuun valmistauduttiin. Taloon kertyi myöhemmin muitakin jakamaan tuota riemua ja viimeistään jokirannan pimeydessä kimmeltävät saippukuplat ja viini kertoivat sen, ettei kellään ole kiire mihinkään. Sellainen kiireettömyys on parasta juuri hyvässä seurassa.

Kiireettömyys vaihdettiin sunnuntaiaamuun, ja toisenlaiseen vimmaan. Se on aikaa omimmalle yksinäisyydelle, sellaiselle, jota vaalitaan tuon tuosta kirjaston kahvilan terassilla. Se on halpaa terapiaa: kahden cappuccinon hinnalla saan hengityksen tasaantumaan ja selkeän mielen. Ja kun puhelin soi, olen valmis vastaamaan kyllä, ennen kuin kuulen itse ehdotusta. Tiedän sen ilmankin olevan parasta laatua.

Yhdestä suusta päätetään etsiä etikkasipsejä ja croissantteja jokirantaan evääksi. Niiden voimilla jaksaa helposti makoilla vaahteran suodattamassa auringonpaisteessa tuntitolkulla ja miettiä ääneen, miltä tuntuisi olla orava noilla kultaisina kimaltavilla oksilla. Ja sitten sitä, käyköhän ketkään muut sellaisia keskusteluja.

Huolimatta menneiden treffikumppanien invaasiosta, päätän, että nyt on toisin. En anna ikävän realismin pilata tätä tunnetta.

Kun viimein jonkin unitunnin jälkeen olen jälleen maanantaissa, löydän itseni nauramassa lauantain grillikeskustelulle perehtyessäni substanssin ykseyteen.

Jostain syystä siinä riemussa on helppo sanoa, että aikaa on vielä. Jokirantoja, viinejä ja lämpimiä öitä. Ensin täytyy vain tarkistaa, mitä on kiireettömyys englanniksi.

Onni on...

Minulla on kaikkea, mitä onneen vaaditaan – paitsi ei ehkä yöunia, sillä kesällä ei mennä nukkumaan. Unen puutetta kompensoi kuitenkin moni asia: Minulla on päiviä, jolloin olla yksin, kirjoittaa ja soittaa pianolla tuota ihanaa The Hill -kappaletta. Minulla on ystäviä, joita houkutella mukaan jokirantoihin ja oluisiin. Minulla on maailman parhain työpaikka, josta ei ihan joka päivä malta lähteä kotiin. Mutta kun kotiin pääsee – ja siellä on edes joskus ehditty siivota, on tuo kotikin parasta mitä on. Minulla on joogat, capoeirat, metsäpolut ja maauimalat. Kesäfestarit, kapakoiden liveillat ja terassit. Kaupungit eri puolilla Suomea ja hetkiä, jolloin en halua mitään muuta.

Tätähän se onni onkin. Olen todennut sen toistuvasti.

Mutta kun oikein filosofien voimin mietitään, mitä onni ja onnellisuus on, saadaan jako, jonka mukaan on eri asia elää onnellista elämää kuin olla onnellinen*. Yritän tasapainoilla siinä välillä: pitää elämäni kokonaiskuvan hyvänä, onnellisena elämänä, ja silti ostaa aina aika-ajoin onnea 80 eurolla esimerkiksi Nick Caven muodossa, vaikka tiedän sen olevan pois henkilökohtaisesta taloudellisesta tasapainosta. Mutta jos pitäisi punnita, kumpaan suuntaan kaikki kallistuu, niin olen koko ikäni ollut valmis maksamaan onnellisista, yksittäisistä hetkistä suurta hintaa. En osaa olla edes onnen kanssa kovinkaan pitkäjänteinen ja kärsivällinen – valitsen mieluummin arkipäiväistä, yksinkertaista hyvää, joka on tarjolla helposti.

Mutta kun lopetin tuon lounaskeskustelun kuuntelun ja päädyin oman pääni sisään, halusin lisätä onnellisuuteen itsekunnioituksen ja muiden arvostamisen. En sentään minäkään ole valmis ostamaan enää tätä nykyä hetkiä hinnoilla, jotka loukkaisivat itseäni tai ihmisiä ympärilläni.

Viikkoja myöhemmin teen onnesta vielä astetta vaikeampaa. Sen tarvitsee olla myös vapautta - sekä sellaista jota yritän naurettavuuteen asti pitää yllä kauhistellessani, että tämän vuoden Ilmiöön en olekaan menossa yksin ja vapaana vaan siellä on ihmisiä, joiden viihtymiseen oma käytökseni vaikuttaa**, sekä sellaista, joka kumpuaa omasta itsestä riippumatta kytköksistä muihin. Ensimmäinen noista on turhamaista, Dag ja House -tyyppistä itseriittoisuutta, enkä sitä niin välittäisi vaalia, vaikka siihen tuon tuosta sorrunkin. Mutta jälkimmäinen, se se vasta vaikeaa onkin.

Tajuan sen siinä vaiheessa, kun kolmatta kertaa vuoden sisään toistan kaavaa, joka ei johda mihinkään. On helppoa verhota se toteamukseen, että ihmisten kanssa toimiminen nyt vain on vaikeaa. Ei se ole. Se on oikeastaan aika helppoa. Joko täällä tykätään tai ollaan tykkäämättä - ei se ole sen kummempaa. Asiat tapahtuvat joka tapauksessa - hyvin tai huonosti. Mutta kun huomaan jälleen olevani valmis operoimaan yhden tunne-elämän eutanasian lisää edes katsomatta, kuinka tässä voisi käydä, en tunne olevani vapaa lainkaan eikä tuollainen hermoilu edesauta kenenkään onnea.

Don't ted this up sanoo ystävä jälleen, ja tällä kertaa sentään mietin, mitä voisin tehdä toisin. Jos tilannetta toistetaan loputtomiin ja päädyn joka kerta samaan ratkaisuun, en kaikista mahdollisissa maailmoissa vietetyistä vallattomista leikeistä huolimatta olisi millään muotoa vapaa.

Immanuel Kantilla on kolme sääntöä onnellisuudelle:

Something to do

Someone to love

Something to hope for

Kaksi noista olen valloittanut vaivatta, kolmanteen vaaditaan vähän enemmän.

Of all forms of caution, caution in love is perhaps the most fatal to true happiness  sanoi kuuluisin filosofielostelija Bertrand Russell.

Ehkä olisi aika siis oikeasti tohtia  jotain silläkin uhalla, ettei sitä tohtimista palkita toivotulla tavalla.

*Ihan varma en voi olla koko keskustelun sisällöstä, koska keskittymiskyky on mitä on. Toisinaan on vain niin helppo harhautua.

** En mä ihan täysin tätä mieltä ole, tuo on vain tuommoinen jostain syvältä kumpuava huoli, jonka parhaani mukaan hiljennän. On kivaa kun tuutte, ootte ja saan olla. En semmosta vaihtaisi pois. Tässä vain murehtimisen ilosta nyt aattelin olla kuitenkin huolissani tästäkin.

Sunnuntain urakkaonni

Kaiken kiireen, malttamattomuuden ja riemun keskellä päätän, että otan vapaata ihmisistä ja asioista. Istun alas ja kirjoitan niin paljon, että unohdan maanantaita varten kaiken, mistä olla mietteissään. Maanantai on varattu gradulle ja hirvittävälle taistolle ymmärtää, mistä kaikessa onkaan kysymys. Mutta tänään ihmettelen muuta kirjaston kahvilan varjossa ja syön aamupalaksi porkkanoita.

Ihmettelyni ei kuitenkaan vie minua muualle kuin siihen kahvila-baariin, josta saa hyviä oluita ja jossa soi aina hyvä musiikki. Täällä on tyhjää, ja hyvä niin. Aurinko paistaa kauppakeskuksen kattoikkunan kautta lasin läpi pöytääni, ja suositeltu uusi olut on hyvää tähän nälkäiseen iltapäivään.

Rakastuin jälleen viikonloppuna vanhaan kotikaupunkiini ja ystäviini siellä. 200 metriä bussipysäkin jälkeen olin omalla seudullani ja mietin, että sinne pitäisi muuttaa takaisin - siihen kotiin, jossa järjestetään hulvattomat tanssifestarit ja jonka yläkerrassa pyöritään vimmatusti Saippukuplan tahtiin ilman, että muut ovat tiellä. Ukkosessa soitan katoksen alla kitaraa puistossa ja laulan, vaikken oikein osaakaan. Se on se paikka, jossa voi tuudittautua siihen, ettei aina niin tarvikaan.

Mutta takaisin täällä, missä missä minulta odotetaan jotain, pysäytän kuvan hetkeksi ja hiivin pitkien yöunien jälkeen jokirantaan kuuntelemaan Elliott Smithiä ja miettimään, kuka särkee kenenkin sydämen. Yleensä se olen minä, ja vielä tavallisemmin se sydän on omani. Mutta en osaa olla pitämättä elämästäni silti.

Siitäkin huolimatta, että huomenna kello soi 6.20 ja tiedän jo valmiiksi olevani väsynyt ja liian levoton keskittyäkseni, pidän siitä, mitä on luvassa. Minulla on sunnuntait, ne onnet, joissa pärjään pelkästään sanojen varassa tarvitsematta keneltäkään mitään. Muina päivinä otan mieluusti vastaan jotain muuta.

Otan vastaan senkin, etten aivan osaa, mutta yritän kuitenkin. Ja vaikka olen maailman huonoin olemaan paikoillani, ostan silti kortin joogasalille ja toivon sieltä löytyvän edes tunnin verran päivittäin rauhaa siihen, ettei olisi miljoonaa asiaa, joista riemuita tai olla huolissaan.