Onni on...

Minulla on kaikkea, mitä onneen vaaditaan – paitsi ei ehkä yöunia, sillä kesällä ei mennä nukkumaan. Unen puutetta kompensoi kuitenkin moni asia: Minulla on päiviä, jolloin olla yksin, kirjoittaa ja soittaa pianolla tuota ihanaa The Hill -kappaletta. Minulla on ystäviä, joita houkutella mukaan jokirantoihin ja oluisiin. Minulla on maailman parhain työpaikka, josta ei ihan joka päivä malta lähteä kotiin. Mutta kun kotiin pääsee – ja siellä on edes joskus ehditty siivota, on tuo kotikin parasta mitä on. Minulla on joogat, capoeirat, metsäpolut ja maauimalat. Kesäfestarit, kapakoiden liveillat ja terassit. Kaupungit eri puolilla Suomea ja hetkiä, jolloin en halua mitään muuta.

Tätähän se onni onkin. Olen todennut sen toistuvasti.

Mutta kun oikein filosofien voimin mietitään, mitä onni ja onnellisuus on, saadaan jako, jonka mukaan on eri asia elää onnellista elämää kuin olla onnellinen*. Yritän tasapainoilla siinä välillä: pitää elämäni kokonaiskuvan hyvänä, onnellisena elämänä, ja silti ostaa aina aika-ajoin onnea 80 eurolla esimerkiksi Nick Caven muodossa, vaikka tiedän sen olevan pois henkilökohtaisesta taloudellisesta tasapainosta. Mutta jos pitäisi punnita, kumpaan suuntaan kaikki kallistuu, niin olen koko ikäni ollut valmis maksamaan onnellisista, yksittäisistä hetkistä suurta hintaa. En osaa olla edes onnen kanssa kovinkaan pitkäjänteinen ja kärsivällinen – valitsen mieluummin arkipäiväistä, yksinkertaista hyvää, joka on tarjolla helposti.

Mutta kun lopetin tuon lounaskeskustelun kuuntelun ja päädyin oman pääni sisään, halusin lisätä onnellisuuteen itsekunnioituksen ja muiden arvostamisen. En sentään minäkään ole valmis ostamaan enää tätä nykyä hetkiä hinnoilla, jotka loukkaisivat itseäni tai ihmisiä ympärilläni.

Viikkoja myöhemmin teen onnesta vielä astetta vaikeampaa. Sen tarvitsee olla myös vapautta - sekä sellaista jota yritän naurettavuuteen asti pitää yllä kauhistellessani, että tämän vuoden Ilmiöön en olekaan menossa yksin ja vapaana vaan siellä on ihmisiä, joiden viihtymiseen oma käytökseni vaikuttaa**, sekä sellaista, joka kumpuaa omasta itsestä riippumatta kytköksistä muihin. Ensimmäinen noista on turhamaista, Dag ja House -tyyppistä itseriittoisuutta, enkä sitä niin välittäisi vaalia, vaikka siihen tuon tuosta sorrunkin. Mutta jälkimmäinen, se se vasta vaikeaa onkin.

Tajuan sen siinä vaiheessa, kun kolmatta kertaa vuoden sisään toistan kaavaa, joka ei johda mihinkään. On helppoa verhota se toteamukseen, että ihmisten kanssa toimiminen nyt vain on vaikeaa. Ei se ole. Se on oikeastaan aika helppoa. Joko täällä tykätään tai ollaan tykkäämättä - ei se ole sen kummempaa. Asiat tapahtuvat joka tapauksessa - hyvin tai huonosti. Mutta kun huomaan jälleen olevani valmis operoimaan yhden tunne-elämän eutanasian lisää edes katsomatta, kuinka tässä voisi käydä, en tunne olevani vapaa lainkaan eikä tuollainen hermoilu edesauta kenenkään onnea.

Don't ted this up sanoo ystävä jälleen, ja tällä kertaa sentään mietin, mitä voisin tehdä toisin. Jos tilannetta toistetaan loputtomiin ja päädyn joka kerta samaan ratkaisuun, en kaikista mahdollisissa maailmoissa vietetyistä vallattomista leikeistä huolimatta olisi millään muotoa vapaa.

Immanuel Kantilla on kolme sääntöä onnellisuudelle:

Something to do

Someone to love

Something to hope for

Kaksi noista olen valloittanut vaivatta, kolmanteen vaaditaan vähän enemmän.

Of all forms of caution, caution in love is perhaps the most fatal to true happiness  sanoi kuuluisin filosofielostelija Bertrand Russell.

Ehkä olisi aika siis oikeasti tohtia  jotain silläkin uhalla, ettei sitä tohtimista palkita toivotulla tavalla.

*Ihan varma en voi olla koko keskustelun sisällöstä, koska keskittymiskyky on mitä on. Toisinaan on vain niin helppo harhautua.

** En mä ihan täysin tätä mieltä ole, tuo on vain tuommoinen jostain syvältä kumpuava huoli, jonka parhaani mukaan hiljennän. On kivaa kun tuutte, ootte ja saan olla. En semmosta vaihtaisi pois. Tässä vain murehtimisen ilosta nyt aattelin olla kuitenkin huolissani tästäkin.