Kiireettömyys

Joko oot hereillä, alkoi lauantaiaamun tekstiviesti. On mukava herätä tietoon, että joku kaipaa, ja soittaessa kuulla ääni ja vimma, jolla menneeseen viikonloppuun valmistauduttiin. Taloon kertyi myöhemmin muitakin jakamaan tuota riemua ja viimeistään jokirannan pimeydessä kimmeltävät saippukuplat ja viini kertoivat sen, ettei kellään ole kiire mihinkään. Sellainen kiireettömyys on parasta juuri hyvässä seurassa.

Kiireettömyys vaihdettiin sunnuntaiaamuun, ja toisenlaiseen vimmaan. Se on aikaa omimmalle yksinäisyydelle, sellaiselle, jota vaalitaan tuon tuosta kirjaston kahvilan terassilla. Se on halpaa terapiaa: kahden cappuccinon hinnalla saan hengityksen tasaantumaan ja selkeän mielen. Ja kun puhelin soi, olen valmis vastaamaan kyllä, ennen kuin kuulen itse ehdotusta. Tiedän sen ilmankin olevan parasta laatua.

Yhdestä suusta päätetään etsiä etikkasipsejä ja croissantteja jokirantaan evääksi. Niiden voimilla jaksaa helposti makoilla vaahteran suodattamassa auringonpaisteessa tuntitolkulla ja miettiä ääneen, miltä tuntuisi olla orava noilla kultaisina kimaltavilla oksilla. Ja sitten sitä, käyköhän ketkään muut sellaisia keskusteluja.

Huolimatta menneiden treffikumppanien invaasiosta, päätän, että nyt on toisin. En anna ikävän realismin pilata tätä tunnetta.

Kun viimein jonkin unitunnin jälkeen olen jälleen maanantaissa, löydän itseni nauramassa lauantain grillikeskustelulle perehtyessäni substanssin ykseyteen.

Jostain syystä siinä riemussa on helppo sanoa, että aikaa on vielä. Jokirantoja, viinejä ja lämpimiä öitä. Ensin täytyy vain tarkistaa, mitä on kiireettömyys englanniksi.