Pause the happiness

Vietin kesän viimeistä päivää - sellaisiin näyttää törmäävän tuon tuosta. Juuri viime vuonna vietin samanlaisia viimeisiä päiviä osaamatta päättää, ollakko enemmän haikea kesän loppumisesta vai innoissaan syksyn alkamisesta. Viime vuoden onnessani en osannut uumoillakaan, mitä tämän kesän viimeinen päivä toisi tullessaan: anjovispitsaa ja tyyristä ranskalaista punaviiniä, joista jätin osuuteni maksamatta kärkkäisen feminismini kirkuessa ainoastaan hiljaa sisäänpäin. Ajattelin noiden kymmenien eurojen hintaisten sisäisten pistojen olevan pieni hinta siitä, mitä tuollaisella eleellä voisi saavuttaa.

Teen siis asioita ensimmäisiä kertoja: anjovispitsoja, tohtimisia ja vähemmän kärkeviä kommentteja. Näyttelen sujuvasti ihmistä, joka osaa keskustella nokkelasti jopa vieraalla kielellä, katsoa hetkittäin silmiin ja antaa toisen ottaa kädestä kiinni. Ennen kaikkea annan jonkun toisen onnen asettua hetkeksi saman laivan kannelle omani kanssa.

Tuollaisen kesän viimeisen päivän jälkeen on siis kai täysin ymmärrettävää ottaa päivän verran lepoa kaiken maan iloista ja onnista. Onni on toisinaan niin raskas laji.

Vaan raskaammaksi se käy, kun luonnonilmiöt päättivät jatkaa kesää vielä toisen kesän viimeisen päivän verran. Sen jälkeen päätän syksyn alkaneen ja sytytän kotini täyteen kynttilöitä valaisemaan masentavat musiikkini. Luonnonilmiöt sammuttavat sen kunniaksi harmaan päivän sateiseen synkkyyteen, ja joku on muistanut sytyttää katuvalot tuon kaukaisen ulkomaailman pimeyteen.

Syyttömät surut ovat jälleen parhaita. Sellaiset, jotka ovat välttämättömiä voidakseni ottaa vastaan kaiken sen ilon ja riemun, jota täällä toisinaan tarjoillaan.