Elämän realiteetit

Maanantaisin joutuu helposti vastakkain elämän realiteettien kanssa. Sitä ei aina onnistu estämään maailman paras työpaikka eikä edes menneen viikonlopun ihanuudet - siellä se todellisuus odottelee valmiina sunnuntain viettäjää, vaikka moneen toviin toivoin ajan pysähtyvän tuon viikonlopun aikana. Aina toisinaan nuo maanantait laittavat kasvamaan hitusen aikuisemmaksi, vaikka en itseäni yhtään sen pidemmäksi tunnekaan - alistuneemmaksi korkeintaan.

Elämän realiteetit nro 1: Tulevaisuus. Jonkun pitäisi rahoittaa tätä onneani. Jos oikeasti aion rakentaa onneni tämän hetken toimieni varaan, kuuluu asiaan oleellisena osana viikkokausien tuhlaaminen apurahahakemuksiin. Kun oma akateeminen itsetunto suostuu tässä vaiheessa vasta korkeintaan ryömimään hiekkalaatikossa huolimatta siitä, että kaula-aukosta sisäänänkeävät hiukansirut eivät niin mukavilta aina tunnukaan, on hankala kuvitella, miksi kukaan haluaisi rahoittaa juuri minua. Ja silti, jollain täällä on elettävä siitäkin huolimatta, että todellisuuden käydessä liian raskaaksi piiloudun peiton alle muumisarjakuvien kanssa.

Elämän realiteeti nro 2: Yt-neuvottelut. Ensimmäistä kertaa elämässäni maailman - ja yhden sairaalan - laajuinen taloustilanne vaikuttaa suoraan minun taloudelliseen tilanteeseeni. Niin kauan kuin armas gradu on vasta aktualisoitumassa täydelliseen muotoonsa, ei opiskelijapolo voi mennä työkkäriin itkemään sitä, ettei töitä ole. Eikä sitä, ettei ole tukikuukausiakaan. Eikä saakeli edes se perustuloaloite edennyt eduskuntaan.

Elämän realiteetit nro 3: Naiseus. Sen avulla saa kepeästi yhdistettyä realiteetit nro 1 ja 2 noin pariseen kymmeneen muuhun ikävään tosiasiaan elämästä - riippumatta siitä, kuinka kovasti kukin niistä tämän hetkistä tilannettani koskettaa. Siksi on hyvin haastavaa aloittaa työaamu uskomalla itseensä, argumentaatiokykyynsä ja älyynsä, kun edellisillan unitunnit on kuluttanut tuon tuosta hullumman murheen makuukaverina. Siinä onkin äkkiä kierre valmis: lamauttava epätoivo omasta kykenemättömyydestä aiheuttaa lisää kykenemättömyyttä - ja mikäs parempi keino ratkaistakaan ongelma, kuin keskustelemalla graduohjaajan kanssa juuri tänä päivänä ensimmäistä kertaa kunnolla koko kesään. Olen muutenkin rakentavan kritiikin ilakoiva vastaanottoja, mutta tämä sentään on jotain muuta. Siinähän koitat muistiinpanojen edessä ajatella rationaalisesti, että nämähän ovat oikeasti hyviä ja järkeviä ehdotuksia, kun tuo biologia sisälläsi huutaa, että sä et osaa mitään, ähäkutti, mähän kerroin tän jo eilen illalla, ne kaikki pitää sua tyhmänä. Naiseus - syy pysyä tiettyinä päivinä visusti peiton alla piilossa ilman ainuttakaan ihmiskontaktia.

Kun lounasaikaan minua lohdutetaan sillä, että voin tässä synkkyydessäni ja suorassa yhteydessä tunteisiini ajatella olevani riutuva runoilija, olisin varmasti vastannut paljon suurielkeisemmin moiseen yritykseen pilata paha tuleeni, ellei saman lohduttajan toimesta olisi juuri hetkeä aikaisemmin tarjoiltu eteeni suklaakakkua. Jotain sentään tämä naiseus vielä tajuaa: suklaan tai suklaakakun tarjoajiin näitä tiloja ei pureta - ainakaan ihan vielä tässä vaiheessa.

Niin siis jopa näissä pahimmissa tiloissa peiton alla särkylääkepaketti ja teemuki seurana voin olla sentään jostain iloinen: ne kaikista raskaimmat realiteetit odottavat vasta jossain syyskuussa ja sitä ennen on sentään vielä useampi päivä elokuuta.