Syksyllä on monet asiat haastavia, lähinnä ehkä siksi, että flunssa on tullut jäädäkseen tai vaihtaakseen muotoaan muutaman viikon välein ja toisaalta myös siksi, että tuota flunssaantumista edesauttaa vaakatasossa vihmova vesisade, joka päästetään iholle parhaimmillaan jopa useamman kerran päivässä. Mutta on syksyssä jotain mahtavaakin, nimittäin juuri se, mistä sitä aikaisemmin hehkutin. Nyt elän aikaa, jolloin saan keskittyä graduuni, lounastaa yliopistolla tuntikaupalla ja tavata päivittäin kaikki toverini.
Tässä samalla olen huomaamattani kehittänyt uudenlaisen viikkorytmin, joka on mitä mainioin. Kaikki alkoi rakastumisesta kaupunginkirjastoon, vaikkei se todellakaan ollut rakastumista ensisilmäyksellä. Tuo betoninen ja kuutiomainen möhkäle lasiseinineen vanhaa aikaa ja romanttista henkeä huokuvan musakirjaston vieressä oli suorastaan luotaantyöntävä, kun sen ensimmäisen kerran näin. Mutta sisältäpäin tulee tuota ulkomuotoa harvemmin katseltua ja nyt olen koukuttunut tuohon tunnelmaan, jonka kahvila, keltaiset tuolit ja kirjastossa puuhailevat ihmiset luovat. Halusin päivän, jolloin tuossa kirjastossa asutaan. Ja tiistain ja perjantain kokeiluista huolimatta parhaaksi päiväksi on valikoitunut siihen tehtävään viimein sunnuntai.
Olen erityisen ylpeä noista sunnuntaistani. Silloin pukeudun kivasti ja ajalla aamukahvin ja hyvien levyjen kanssa, nousen kohtuu aikaisin, mutta kuitenkin hyvien yöunien saattelemana. Silloin käyn vegaanibrunssilla ystävän kanssa, joka on viikottain kytkettynä työpöytäänsä ja tehtäviinsä epäinhimillisen pitkiksi päiviksi. Brunssin jälkeen siirrämme itsemme kaunista Tuomikirkkotoria ja jokirantaa pitkin kirjastoon, ja etsimme noiden seinien sisältä paikan, joka sulkee kaiken arkisen, ikävän kiireen pois ja antaa mahdollisuuden syventyä tehtäviimme. Kahvitauot tulevat juuri oikeaan aikaan, ja käytämme varojamme enemmän rahaa tuon ihanan italialaistunnelmaisen kahvilan leivonnaisiin ja erikoiskahveihin. Päivitämme kuulumisia, jutustelemme vielä siitä, mikä jäi brunssilla kesken. Ja jatkamme työtämme vielä muutaman tunnin lisää. Olen kuin huomaamattani löytänyt itsestäni kirjastoihmisen - ja nuo kiireettömät mutta kuitenkin toiminnalliset päivät ovat iso tekijä tässä syksyn takeltelevassa hyvinvointi- ja keskittymisprojektissa.
Mutta tarvitsen myös oikeita sunnuntaita, siis sellaisia, jolloin ollaan kotona collegeissa, villasukissa ja räsyisissä t-paidoissa. Jolloin saan näyttää ja haista juuri siltä kuin pitkät yöunet tarkoittaa minun näyttävän ja haisevan. Jolloin koti on turva ja jolloin kotoa poistutaan ehkä ainoastaan ruokaostoksille, jos en ole tajunnut hoitaa niitä aikaisemmin, tai urheilemaan, sillä urheilu on osoittautunut minun ja nukkumatin suhdetta ylläpitäväksi ja välttämättömäksi tekijäksi. Ne ovat päiviä, jolloin muistan, miten täydellinen tuo vihreä samettisohva on kokoiselleni levätä ja lukea kirjaa. Tai kuinka tuo vieläkin syvemmän vihreä nojatuoli on paras paikka kutoa ja katsella sarjoja. Monet kotona tehtävät asiat ovat todella terapeuttisia, niinkuin ruuanlaitto tai leipominen, ja sellaiseen ei ole koskaan aikaa, jos ei koskaan muista olla kotona.
Paras päivä tuollaiseen rajattomaan kodinrakastamiseen on tiistai, sillä se toimii sekä palkintona maanantaista selviytymisestä että elvyttää vielä jaksamaan viikon jäljellä olevat arkipäivät. Olen kai jotenkin muita ihmisiä hitaampi tai stressaantuneempi normaalissa arkirytmissä, sillä viisi päivää pelkkää työtä ja heräämistä peräkkäin käy todella nopeasti liian raskaaksi. Tämä sen sijaan sopii minulle täydellisesti. Tiistaista on perjantaihin lyhyt matka, ja silloin rentoutumiskeinot ovat erit. Perjantaista sunnuntaihin on vieläkin lyhyempi matka, ja iloiseksi yllätyksekseni huomaan toistuvasti, että jälleen on tiistai, tuo uusi sunnuntai.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti