Vapauden vaikeudesta

Marraskuu lähenee hurjaa vauhtia, mutta onnettomana ilman lunta ja pakkasilmaa. Se nuoltiin pois jo tuossa muutama päivä sitten, ja nyt tuntuu taas siltä, ettei ulkona ole aivan niin kiva hengittää kuin voisi olla. Jään siis sisälle, opettelen uusia kappaleita kitaralla ja laulan lähes kaiken hereilläoloaikani.

Nyt se laulu on erilaista kuin elokuisen viimeisen työpäivän ja odotetun Irlannin matkan riemusta laulaminen. Tämä on levotonta, irrallista kaikesta, mitä olisi nyt tarjolla. Hullaannuin kai tästä syksyn suomasta vapaudesta niin, etten tiedä, mistä kohtaa tarttua jälleen kiinni kahleisiin. Ja minä, jos kuka, tarvitsen kahleita.

Siksi olen nauttinut työpäivistä, joita on tarjottu rajoittamaan päiviäni. Jos ei muuta, niin ainakin kahdeksan tunnin ajan olen ollut sidottu johonkin, valvovan silmän alle ja selkein ohjein on osoitettu, mitä olisi tehtävä. Tarvitsisin sellaisen myös tähän muuhun elämään. Jonkun, joka antaisi minun aloittaa aamuni kitaralla vain muutamana päivänä viikossa.

Onhan tämä tällainen haahuilu ihan hauskaakin. Silloin jos koska tuntuu olevan suorassa yhteydessä itseensä. Mutta jossain kohtaa viikkojen jälkeen se oma itse alkaa olla vähän turhan liki, ja silloin kaipaisi jotain konkreettista tekemistä - ruumiin ja mielen ponnisteluja.

Eilen aloitin noiden kahleiden etsimisen niistä parhaista mahdollisista eli treeneistä, joissa kärrynpyörät ja käsilläseisontaharjoitukset tuli juuri tarpeeseen ja hysteerinen nauraminen tuossa sympaattisen vapautuneessa seurassa sai hetkeksi unohtamaan, että olen ihan irrallaan. Ja kun ottaa yhdestä kahleesta kiinni, on varmasti helpompi kahlita itseään myös muilla tavoin.

Huomenna aloitan siis mielenponnisteluharjoitukset. Sellaiset, joissa istutaan kirjastossa ja opetellaan olemaan rauhassa säntäilemättä mihinkään suuntaan.