Supernaiivi

Elämäni alkaa pelottavasti muistuttaa suosikkiromaanejani, niin hassua, hölmöä, absurdia ja omituista on tämä elo nyt viikon verran ollut. Suurin syy siihen on poika, joka vetää vertoja niin Antoinelle kuin sille Supernaiivinkin päähenkilölle, jonka nimeä en juuri nyt sitten millään muista. Tämän pojan nimen sen sijaan tiedän, tosin en sitä vielä häneen yhdistä, sillä tällä hetkellä hän on vain se poika tai poika, jota ei ole sen kummemmin tarvinnut millään nimillä kutsua. Ei tässä nimiä tarvita, tässä kohtaa on pelkästään olemista ja hassuja anekdootteja kumpaisenkin elämästä. Omistani karsin pois karuimmat kohdat ja osaan sensuroida sanomisiani niin, ettei heti ensimmäisinä sanoina ole Jyväskylä tai Vakiopaine niiden liittyvineni tuhansine tarinoineen. Hänen tarinansa sen sijaan eivät sovi yhteen kiltin, 20-vuotiaalta näyttävän* nätin pojan ulkomuotoon tai jos sopivatkin, ne sopivat niihin ainoastaan siksi, että tuommoiset pojat asuvat pelkästään eriskummallisten ihmisten mielikuvituksissa. Ja parasta hänen tarinoissaan on se, että ne eivät kerro hänen menneistä tyttöystävistä, masennuskausista tai mistään muustakaan, mitä ei tuommoisella supernaiiviilla tietenkään ole ollut. Ne kertovat hyvistä asioista, hölmöistä päähänpistoista, riennoista kavereiden kanssa ja huumorista, naurusta ja eläimistä.

Tässä on sitten useampaan otteeseen vietetty hiukan omituisia, kompelöitä, osin epämukaviakin mutta silti jollain viehättävällä tavalla mitä miellyttävimpiä iltoja. Molemmat omataan ujous, joka vetää vertoja näkymättömälle Ninnille, ja molemmilla on silti rohkeus, jolla vapaaehtoisesti samaan ujouteen upotaan myös seuraavana päivänä. Meillä on jokin sanaton sopimus, molemmat tekevät parhaansa sen eteen, ettei vain jouduttaisi liikojen odotusten, menneiden painolastien tai ahdistavien ehdotusten armoille. Tämä sopii minulle paremmin kuin hyvin, mutta tässä kaikessa jäätelön-, mansikoiden- ja suklaankevyissä päivissä on kuitenkin vielä pieni epätietoisuus siitä, onkohan tuo poika edes oikeasti olemassa.

Tässä pojassa on mitä mielettömimpiä ominaisuuksia, joista olen osannut vain haaveilla. Hän on reipas, hauska, spontaani, hyvällä tapaa järjetön ja omituinen. Silti hän on kuitenkin kunnollinen, käy töissä ja menee jatkamaan opintojaan. Superyllätysektorivoitto on se, että hän vaikuttaa ekofasistilta, mikä** on saanut minutkin kiltisti kierrättämään viimein myös biojätteeni. Eikä hän äänestä persuja, ei kokoomusta ja kasvissyöjäkin se on!

Se pitäisi vielä selvittää, kuuluuko hänen ominaisuuksien joukkoonsa myös olemassaolo, sillä voi hyvinkin olla, että olen tuon kaiken ylläolevan kehittänyt pelkästään päässäni. Mutta jos oikeasti käy niin iloisesti, että hän ihan oikeasti on olemassa konkreettisena henkilönä, niin edelleen toivon, ettei hän olisi ihan niin todellinen, että ottaisin perinteisen panikoijan aseman ja säikähtäisin moista inhimillisyyttä. Hän voisi olla silleensä vähän häilyvä, ainakin nyt alkuun, että opin taas sietämään sen, että todellisuudessa eläminen vaatii mielikuvituksen uhrauksia***.

*mutta hän pelkästään näyttää siltä, sillä oikeasti hän juuri sopivasti minua vanhmepi!
**Siis motivaationa on nimenomaan se pelko toisen ekofasismista, ei se ite poika vielä ole pakottanut mua mihinkään!
***Mutta en mä nyt sentään ihan mitä tahansa ole uhraamassa! Esim. hänellä on vielä kaikki potentiaali vanheta kuin Jarvis!