Sillä aikaa, kun minulla oli kiire keskittyä hengittämiseen kaiken liman, kurkkukivun ja kuumepiikkien seasta, oli pihalla taas täytetty aiempia toiveitani. Aamulla ei edes harmittanut vuorokausien nukkumisien verottamat yöunet, joita maanittelin useamman tunnin vielä aamuyön aikaan levottoman mielen maltiksi, koska aamu oli kaunein sitten Irlannin onnessa herättyjen jälkeen.
Aurinko oli viimein löydetty syksynmittaisen pilviverhon takaa paistamaan olohuoneen ikkunastani sisään todistaen jälleen Rene Descartesin kuonon jälkiä ikkunoissani ja kymmenvuotisten suosikkiverhojeni haalenevaa väriä. Vastikään satanut lumi oli peittänyt aiemmat pääkallokelit ja kaikki näytti levolliselta ja tyyneltä. Tuo lumi yhdessä oikeaoppisten astelukemien kanssa oli tasoittanut myös teistä sellaisia, ettei askeleitaan tarvinnut enää varoa. Niinpä noillla teillä tarvottiin reippaasti ja liki juoksujalkaa, joskin flunssanjälkeistä sydänlihastulehdusta peläten, matematiikan demoihin juuri sopivasti niillä mainingeilla, kun aurinko oli päättänyt nostaa päänsä jälleen kolmen kuukauden murjottamisen jälkeen.
Onnekseni tämä etenee kuitenkin hitaasti ja varmasti kohti kevättä. Jos nyt heti olisi jo huhtikuu, en malttaisi millään toipua tästä taudistani saatika edes yrittää ystävystyä uudelleen gradumateriaalieni kanssa.
Mutta tuossa auringossa on se hyvä puoli, että se onnistuu ujuttamaan kodikkaat säteensä hetkittäin myös kirjaston seinien sisälle - ja sinne minun pitäisi itseni istuttaa seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti