Joulu ja uusivuosi on eletty, ja näin jälkikäteen olen yllättynyt siitä, kuinka kivuttomasti lomat voi sujua. Workaholicin työtunneista huolimatta voin olla ensimmäistä kertaa aikoihin sitä mieltä, että tämmöistähän tämän loman pitäisikin olla: mitäänsanomattomuudessaan pelkkää leppoista olemista, joka täytettiin yhteisillä sarjantuijotteluhetkillä veljen kanssa, hyvillä yöunilla ja muutamilla riennoilla ystävien seurassa. Olin valinnut seurani paremmin kuin aiemmin, ja siksi niin tapanintanssien hurjasta hien- ja jägermeisterinsekaisesta riemusta, pakkasyön kotimatka- ja keinuseurasta kuin uudenvuoden rauhaisasta sädetikkujen sytyttelystä tähtitornin mäellä jäi jäljelle muistot, joita luvattiin vaalia yhteistuumin muistuttamalla toisiamme niistä aina tavatessamme.

Aatonpuoleisilla tunneilla vielä mietittiin, voiko luvata rakastua tulevana vuonna, ja vaikka sellaisiin lupauksiin kukaan ei tohtinutkaan, oltiin nyt jo kuitenkin ajankohtaisemmin sellaisten toiveiden äärellä kuin tuona armon vuonna 2012. Koska miehet näyttävät Gotyestä lähtien jälleen sellaisilta ruipelonäädiltä*, joista mää tykkään, on tuommoiset kamikazetunne-elämykset varmasti lähempänä kuin aiemmin. Ja ensimmäistä kertaa aikoihin olen tilanteeseen ihan tyytyväinen.

Nyt loman ja sen huipentaneiden keikkojen ja tanssi-iltojen jälkeen aloitin uuden vuoden ja lukukauden kutsumalla itseni heräämään maanantaihin ystävän luokse. Toisinaan kaipaa aamukahviseuraa, ja mikä onni onkaan, että näillä minun suosikkiheräämisseuroilla on yhtäläinen kahvimaku kuin itselläni. Siinä on hyvä huudella maailman turvallisimmalta ja nukuttavimmalta sohvalta ensisanoikseen, että yks semmoinen vitun iso, kiitos.

Siitä onkin aikaa, kun kahvit on viimeksi tarjoiltu mulle vuoteeseen asti.

* Otos Kaisan armollisesta analyysistä miesmaustani