Stop!

Vaikka suurin osa viikoistani on mennytkin mitä rutinoituneimpien työ- ja siivousoperaatioiden lomassa ja olen vain iloinen noiden päivien ystävällisestä väistämisestä menneisyyden piiriin, on elämässä kuitenkin onneksi vielä hetkiä, jolloin tekisi mieli kaivaa jokin kosminen kaukosäädin ja pysäyttää homma hetkeksi. Ne hetket ovat kerääntyneet nyt luokseni, ja koitan siksi hengittää rauhallisemmin, ettei tämä vain olisi ohitse liian nopeasti.

Juhlat jos jotkin ovat riemua - ainakin jos seura on oikea ja juomaa riittävästi - ja olihan se, vaikka pikkujouluiksi noita juhlia kutsuimmekin. Mutta juhlia riemastuttavampaa oli vasta päivä sen jälkeen, kun voimien riittämistä sai jännittää yliopiston lounasjonossa ja miettiä taktisen tarkasti jokaisen liikkeensä kaupungin välttämättömissä joululahjapuodeissa ennen lomalle lähtöä, ettei vaan rasita edellisillan heikentämää fysiikkaansa ja mieltänsä tarpeettoman paljon. Hauraana kuin vanhus - mitä tietysti tuossa tilanteessa ensisijaisesti olinkin - löysin kuitenkin tieni aina sen aivan liian suuren mäen päälle saakka ja sohvalle, jonka huomasta oli hyvä tunnustaa, kuinka typerästi aivokemiani saivatkaan minut toimimaan edellisillan kavaljeerini, Tapio-pullon, pöytäseurueessa. Hysteeriset naiset voivat pilata parhaimmatkin illat - ja vaikka en ehkä aivan siihen hysteriaan yltänytkään, niin moiset irrationaaliset tunnetilat riittivät kuitenkin vähentämään tuon itse juhlaillan hohtoa. Olisin aamulla ollut varmaankin harmistunut tapahtuneesta, jos en olisi ollut niin armeliaan kiireinen huvittumaan moisista mielijohteistani - sekä ikuisesti kiitollinen sohvaseurueelleni, jolle tunnustetut tekstiviesti-ideat klo 04 aamuyöllä saivat niin täystyrmäyksen, että jopa laskuhumalassani uskoin niihin.

Seuraava päivä kruunasi kuitenkin kirkkaasti edeltäjänsä, vaikka ilman noita juhlia ei olisi ollut myöskään sitä toipumista. Mutta se toipuminen on toisinaan todellakin parempaa kuin aiheuttajansa ja niin varsinkin tällä kertaa, sillä tuon nolot tunnustukseni kuulleen sohvan ympärille kerääntyi myös muita toipujia juomaan virvoittavat limsat ja närppimään sipsejä ystävällismielisten ja hevospitoisten hömppäohjelmien äärelle. Vaikka ystävyyssuhteemme moninpaikoin perustuukin kaikinpuoliseen vittuiluun, tuona iltapäivänä se siloiteltiin mitä leppoisammaksi ja lempeimmäksi tavaksi olla yhdessä. Ja sellaiseen lempeyteen mieluusti käpertyykin juuri niinä päivinä, kun ei jaksaisi oikein mitään.

Minulla oli kuitenkin missio, 1000 kilometrin päähän matkustaminen, joka vaati tuolta päivältä vielä hyvällä mielellä selviämisen lisäksi pakkaamista ja junaan ehtimistä. Kaikesta VR:n saamasta kurasta huolimatta junamatkailu on vuoteni kohokohtia, ja niin myös nyt! Se on aikaa, joka on tarkoitettu ainoastaan minulle ja jota kukaan ei niin hyvässä tai pahassa tule sitä minulta riistämään. Vietin sen juuri kuten tahdoin - ja kutsuin sänkyseurakseni miehen, jonka etunimi on Steven.

Myös aamupalalla Steven oli edelleen seurassani. Pidän siitä hetkestä, kun herään tuntia ennen määräasemaa ja istun ravintolavaunussa tuijottamassa tällä kertaa lumen laimentamaa suomaisemaa, josta puut kasvavat korkeintaan metrin mittaisiksi. Minulla oli aamukahvi, Steven eikä kiire mihinkään. Edward soitti musiikit ja minä tein parhaani, jotten laulaisi mukana. Ja toivoin, ettei oltaisi ihan vielä perillä.

Mutta koska tänne oli tultava, opettelen nyt tämän paikan joutilaisuutta hitaasti ja varmasti. Tätä nykyä osaan jo nukkua paheksuttavan pitkään, täyttää aikani ainoastaan kirjoilla ja 1/2-kitaralla, joka saa sormeni tuntumaan pitemmiltä kuin ne onkaan. Ja Steven - hänet lahjoitan sekoittamaan veljeni päätä ennen kuin itse olen totaalisen sekaisin tuon miehen oletetusta mielestä!