Uusi vuosi alkoi juurikin niin perinteisesti kuin sen muistan alkaneen useasti 2000-lukuisessa elämässäni. Olin innoissani, aloitin uusia asioita ja viikkoa myöhemmin huomasin, etten ollut muistanut olla paikoillani kuin muutamana yönä nukkuessani omassa sängyssä. Mutta se sänky kävi tutuksi sittemmin, sillä aivan kuten aina ennenkin pysäytettiin tämä intensiivinen elämä jälleen flunssaan ja kuumeeseen niin, etten ole jaksanut pariin päivään edes painaa stereoideni play-nappia. Minun asteikollani tämä on ollut hardcore-sairastamista.
Mutta nyt paria vuorokautta myöhemmin heräsin innoissani uuteen päivään, vaikka en vielä siinä kunnossa olekaan, että voisin tätä holtitonta elämistäni jatkaa kodin ulkopuolella. On näiden seinien sisälläkin paljon sellaista, mihin voipilaita voimiansa jakaa. On musiikkia, on kitara, on lattia, jolta siivota pois flunssan todistusaineistot. On tunteja, jolloin miettiä alkavaa kevättä ja suunnitella matkoja. On postilaatikko, josta jälleen löytyi asioita, joille hymyillä. On haavekuvia, joita maalailla, vaikka juuri edellisenä viikonloppuna eräästäkin haavekuvasta luovuin helpotuksen sekaisin tuntein.
Enkä oikein osaa olla surullinen tästä tilanteesta - luopumisista tai sairastamisista - sillä tässä kaiken keskellä on niin valtava tarve olla iloinen alkaneesta vuodesta. Minulla on epärealistisen vahva luotto siihen, että hyvä tästä tulee, vaikka tähän mennessä pitäisi olla jo oppinut, että tuollaiset irrationaaliset tuntemukset kyllä vielä jossain vaiheessa saavat inhorealistisen lopputuleman. Mutta jostain syystä näitä vuosiani selaillessani on hyvin vaikea kuvitella, että tämä elämä saavuttaisi enää uudestaan samanlaisia kurjuuksia kuin vuosia aiemmin. Jos ei muuta, niin ainakin se pahinkin vaihtoehto on edes jotain uutta ja yllättävää.
On hankala suhtautua pessimistisesti elämään ja olemiseen jo pelkästään siksi, että viime vuoden aikana mieli oppi olemaan vain laestaan onnellinen mitä pienimmistä sattumista ja lopetti sellaiset toiveet, joille ei täyttymystä nähty. Ja mitä olen omaa eloani ja ystävien edesottamuksia seurannut, niin hyviä asioita on tapahtumaisillaan ja sitten yhdessä voidaankin ihmetellä, että kappas, kato tämmöstä tää nyt on! Että eipä ois uskonut!
Että jos jotain saisin tästä tulevasta vuodesta toivoa, niin tuollaista hymynsekaista hämmennystä edes jossain mittakaavassa.
Juuri nyt sen hymyn aiheuttaa Maritta Kuulan koko tuotanto, joka on soinut täällä tämän päivän, sekä postin tuomat yllättykset ja hieman liian suurella vimmalla ostetut bussiliput, jotka muutaman euron tappiolla sai kuitenkin muutettua vielä oikeaan määräpaikkaansa osaaviksi. Muutaman viikon kuluttua voinen sitten siellä määränpäässä hymyillä vähän lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti