Aivo- ja henkilökemioista

Olen tässä viimeaikaisten epämääräisten elämän epäkohtien valossa päätynyt siihen lopputulokseen, että kaiken maan pienten ilojen* lisäksi täytyy ymmärtää olla kiitollinen jokseenkin onnistuneesti toimivasta aivokemiasta. En nimittäin keksi muuta selitystä sille, miksi harmittaa niin vähän, että sekä alakroppani lonkista jalkapöytiin että uusi läppärini ovat osoittautuneet varsin epäkelvoiksi murheenkryyneiksi. Maanantaina kuuntelin 1,5 h fysioterapeutin musertavaa diagnoosia kehoni rakenteista ja vioista, mutta sen sijaan, että olisin hetkeäkään kiroillut surkeaa onneani, olin pelkästään iloinen siitä, että asia huomattiin ja sille nyt viimein tehdään jotain**. Eniten kuitenkin oman mielenterveyden puolesta huolta aiheutti se, että todettuani läppärini virtajohdon olevan tiensä päässä ja kuullessani, ettei uutta ole saatavissa tilalle pariin viikkoon ja silloinen saatavuuskin olisi kiinni mitä ihmeellisimmistä toimista takuuhuollon eteen, päädyin vain iloitsemaan pitkistä työpäivistä, joiden aikana ei ehdi moista murehtia.

Jonkin tutkimuksen mukaan ihmisille eniten stressiä aiheuttavat elämän pienet vastoinkäymiset, semmoiset, joihin itse voi vaikuttaa, mutta jotka vaatii kuitenkin ylimääräistä aikaa ja säätämistä. Tuossa tovi sitten kuitenkin päädyin itse selittämään elämänfilosofiaani jollekin tuntemattomalle nuorelle miehelle baarissa, ja huomasin puhuvani kuin paraskin dr. Phil tai jonkin todella nolon elämänhallintaoppaan kirjoittaja. "Minä olen todella iloinen siitä, että juuri nyt ainoa murheeni on se, että missähän baarissa tänä viikonloppuna kaupungin paras dj on soittamassa levyjä. Pitää kato keskittyä tuollaisiin pieniin asioihin, semmosista isoista jutuista, mihin ei voi vaikuttaa, ei kannata tuhlata aikaansa." Tilanteesta seurasi epäsopivan hempeitä nimityksiä kohdalleni, tämän ylitsepääsemättömän viisauden ihastelua ja vasta päiviä myöhemmin tajusin, että ainainen valitukseni siitä, että kukaan mies ei koskaan kiinnostu minusta, ei olekaan validi, vaan en itse vain tajua niissä tilanteissa, mitä siinä on meneillään***. Mutta kuitenkin, se mikä tässä oli oleellista on se, että tässä kaiken keskellä olen ilmeisesti päätynyt johon zeniläiseen tyyneyden tilaan, ja opetellessani olemaan murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa, olen sitten lakannut murehtimasta myös asioista, joiden eteen voin tehdä jotain. Murehtimisen sijaan hoitelen asioita kyllä parhaani mukaan, ja olen jopa tässä kevään mittaan saanut paljon aikaiseksi, ja olen myös aika vakuuttunut, että tuokin tietokonepulma sujuu varmasti vaivatta**** ja stressaamatta mukavan savolaisen kuuloisen helpdeskin avustuksella!

Mutta sitten on vielä se biologia, aivokemia ja hormonitoiminta. Sillä niin paljon kuin itseään pystyykin kaiken maan aatoksilla suggestoimaan ja rationaalisesti perustelemaan tuntemuksiaan ja toisaalta pois niistä, niin on kuitenkin myös semmoisia epäilyttäviä evolutiivisia ja fysiologisia ohjelmointivirheitä, joita vastaan rationaalisuus ei yleensä pärjää. Parhaita ovat nämä naiseuden kohokohdat, jotka pistävät itkemään kesken eläinsairaalaohjelman, pohtimaan täysin arkisen, joskin huolitelluttoman sähköpostin piiloviestejä ja sen lähettäjän oletettua henkilökohtaista inhoa vastaanottajaa kohtaan tai miettimään tilanteita, joissa ei varmasti ollut mitään ihmeellistä, mutta joiden takia kuitenkin vauhkotaan kuin kyseessä olisi jokin suurempikin ihmisoikeusloukkaus. Muutaman vuoden kun on viettänyt noiden täysin irrationaalisten tuntemusten toistuvissa pyörremyrskyissä, niin alkaa viimein valjeta se, että niiden välissä vietetty normaali, tasapainoinen ja hyväntuulinen elo ei olekaan mikään itsestään selvyys, vaan että monilla ihmisillä tuommoiset biologiset niskalenkit on osa jokapäiväistä elämää. Haluaisin todella kovasti luottaa ihmisten älyyn, järkeen ja vapaaseen tahtoon, mutta tuon tuosta joudun toteamaan, että ainakin toisinaan puhdas biologia vie meitä aivan huolella.

Biologia on ollut hampaissani nyt muutenkin. Järkytyin siitä, kuinka helposti voin tykästyä jonkin ihmisen kasvonpiirteisiin ja olemukseen, vaikka olen tuskin koskaan puhunut hänelle saatikka tiedä hänen ajatusmaailmastaan mitään. On jollain tavalla todella kurja ajatus, että nämä hommat olisi täällä kiinni kasvojen luurakenteista, ja että niiden seuraksena päätyisin tykkäilemään ihmisistä, jotka eivät sitä tykästelyä ansaitsisi tai vastaavasti olemaan tykästymättä ihmiseen, jolle sellainen tykkäily taas kaikella järjellä kuuluisi.

Että omituista on tämä elämä - ei mulla vissiin sitten muuta. Pitää mennäkin tästä jo viihdyttämään yhtä biologia.

* kuten kaupungilla omituisen riemukkaita tuntemuksia herättäneen, nahjaisella pyörällä polkeneen pukumiehen näkeminen (mikä ehkä absurdiudessaan oli niin hellyyttävää! Hällä ei ollut mersua eikä BMW:tä, tai ainakin hän oli ottanut asiakseen jättää autonsa edes välillä kotiin!)! Ja samaan syssyyn näin vielä kunnon rastapäisen hipin taluttamassa hienoa näyttelypuudelia, mikä myös herätti jonkinlaista huvitusta, vaikka en nyt kuitenkaan ole täysin varma, kuinka iloinen asia tuommoset jalostetut näyttelykoirat on!
**eli äärimmäisen noloja jumppaliikkeitä päivittäin! Mutta se ei haittaa, sillä sain sen varjolla ostaa itselleni kauan himoitun jumppapallon! Sit jos vielä keksin, miten saan rakennettua sopivan korkuisen työpöydän itselleni jo muutenkin täyteen ahdettuun asuntoon, niin eipä sitä ihminen voisi enää paljon muuta vaatia! Paitsi ehkä tietokoneen, joka toimisi!
***Tässä tapauksessa tosin oli hyvin hankalaa harmitella moista sosiaalisen tilanteen lukutaidottomuutta jälkikäteen, koska en edes saman illan aikana muistanut enää a. sitä miltä mies kasvoista näytti/minkä väriset hiukset hällä oli  tai b. sitä miten hän oli pukeutunut. Itse keskustelun muistan kyllä ulkoa, mutta minussa on myös sellainen vika, etten osaa painaa mieleen mitään ulkonäköseikkoja, ellei siihen ole jokin todella vahva biologinen syy (eli kasvonpiirteet joita en vaan voi vastustaa, mutta siitä ehkä edempänä) 
 **** ei muuten menny!

Jotenkin tämä kesän alku ei ole tehnyt kovin helpoksi tätä elämän kokoista projektia olla iloinen lähinnä kaikesta. Esimerkiksi kun kesäkuun keskilämpötila näyttää olevan lähempänä kymmentä kuin kolmea tai edes kahta kymmentä astetta, niin hanskoja ja neulepaitoja pukiessa samettitakkien kanssa ei paljoa naurata. Alakuloa lisää reistaileva fysiikka, sillä vaikka tuo keväinen sormen tarjoama sairausloma otettiin vastaan mitä suurimmalla ilolla, niin hyppimisen kieltävä lääkärisetä*, joka ei käyttänyt tarpeeksi aikaa tutustuakseen minun essentiaalisiin ominaisuuksiini ja taipumukseen seota tällaisista määräaikaisista amputaatiotasoisista diagnooseista, ei kyllä herättänyt minkäänlaisia positiivisia tuntemuksiaan vaivaani suodulla seitsemällä minuutilla.  Nyt tuolla kaduilla kulkiessani raajarikkona tekisi mieli lyödä jokaista lenkkeilijää, ja tajusin olevani paha, paha ihminen, kun kateuden sekoittamin tuntein tuijottelin ruohikolla ilakoivan terrierin taidonnäytteitä pomppia samaa tahtia sille heitetyn tennispallon mukana.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Nyt olen ehtinyt lukea sekä kandikirjoja että viihdekirjallisuutta, katsella useamman tuotantokauden How I met Your Motheria, nauttia kylmähoidosta niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja hämmästellä jäätelöpurkin lomasta, miten on mahdollista, että huoneenlämpötilassa säilytettävä geeli on oikeasti niin kylmää iholla. Lisäksi tuo mun uusi ja maailman ihanin, sosiaalista, fyysistä ja mentaalista hyvinvointia edistävä harrastus on sellainen, että vaikka ei itse saakaan pelata, hyppiä ja pyöriä rodassa, niin senkin edestä saa käsi krampissa soittaa banderoa (eli tamburiinia) ja laulaa sydämen kyllyydestä välittämättä laulutaidosta tai portugalin ääntämyksestä. Sitten on vielä tuo kesätyö, jossa saa olla joka päivä** hyödyllinen, toisinaan siellä on jopa vähän vähemmän pihalla kuin joinain toisina päivinä, ja esimerkiksi juuri eilen illalla tajusin, että yksi työsuhde-etu on se, että työpäivät myös päättyy aina toisinaan. Ja se hetki, kun kampeaa itsensä välttämättömän*** pyörämatkan päätteeksi sohvalle tai sänkyyn lempikotihousuissa ja nuhjuisissa paidoissa lasagnen tai Ben&Jerry'sin kanssa tuijottelemaan sarjoja tai lukemaan kirjoja, on juurikin niin hieno pelkästään siksi, että on sitä ennen tapellut 10 tuntia erilaisten ongelmien ja ohjeettomuuksien kanssa lapaluut raksuen. Ansaitsemisen filosofia toimii ehdottomasti parhaiten silloin, kun vapaahetkensä ja elämän pienet kivuudet ja rentoutumishetket on ansainnut oikealla, kunnioitettavalla ja aktuaalisella toiminnalla eikä pelkästään huijaamalla itsensä ansaitsemaan kandinvalmistumismatkat ja -kengät****, vaikka itse työn valmistuminen oli vielä tuolloin silkka mahdollisuus jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.

Kandista puheenollen voisinkin käyttää jäljellä olevat sormivoimani tuolla Open Officen puolella, että olisi edes kutakuinkin mahdollista saada se huomiseksi valmiiksi. Kiire on paras motivaattori vai miten se nyt menikään!

*joka ei todellakaan ollut kukaan mun suosikkilääkäreistä! Ei vaikka hän näyttikin kiitettävästi David Lewisin, tuon lempifilosofini, kaksoisolennolta!

** tai siis kaksi päivää viikossa, kun olen se onnekas paskiainen, joka on kesätöissä osa-aikaisena ja tienaa silti ihan hyvin elämiseen riittävät varat!

*** koska vain välttämättömät kävely- tai pyörämatkat sai hoitaa liikkumiskiellosta huolimatta.

**** vaikka olihan siellä Pariisissa kivaa tuijotella Suomen vaalituloksia niiden muiden hostelliasukkaiden kanssa, vaikka ne muut pitivätkin meitä jollain tavalla vinksahtaneina ja vaikka se samainen kerta oli perussuomalaisten suurin vaalivoitto. Ja ne kengät nyt vain on tosi hienot, vaikka en tällä hetkellä pystykään polvirustoni ärsytystilan vuoksi niitä käyttämään!