Olen tässä viimeaikaisten epämääräisten elämän epäkohtien valossa päätynyt siihen lopputulokseen, että kaiken maan pienten ilojen* lisäksi täytyy ymmärtää olla kiitollinen jokseenkin onnistuneesti toimivasta aivokemiasta. En nimittäin keksi muuta selitystä sille, miksi harmittaa niin vähän, että sekä alakroppani lonkista jalkapöytiin että uusi läppärini ovat osoittautuneet varsin epäkelvoiksi murheenkryyneiksi. Maanantaina kuuntelin 1,5 h fysioterapeutin musertavaa diagnoosia kehoni rakenteista ja vioista, mutta sen sijaan, että olisin hetkeäkään kiroillut surkeaa onneani, olin pelkästään iloinen siitä, että asia huomattiin ja sille nyt viimein tehdään jotain**. Eniten kuitenkin oman mielenterveyden puolesta huolta aiheutti se, että todettuani läppärini virtajohdon olevan tiensä päässä ja kuullessani, ettei uutta ole saatavissa tilalle pariin viikkoon ja silloinen saatavuuskin olisi kiinni mitä ihmeellisimmistä toimista takuuhuollon eteen, päädyin vain iloitsemaan pitkistä työpäivistä, joiden aikana ei ehdi moista murehtia.
Jonkin tutkimuksen mukaan ihmisille eniten stressiä aiheuttavat elämän pienet vastoinkäymiset, semmoiset, joihin itse voi vaikuttaa, mutta jotka vaatii kuitenkin ylimääräistä aikaa ja säätämistä. Tuossa tovi sitten kuitenkin päädyin itse selittämään elämänfilosofiaani jollekin tuntemattomalle nuorelle miehelle baarissa, ja huomasin puhuvani kuin paraskin dr. Phil tai jonkin todella nolon elämänhallintaoppaan kirjoittaja. "Minä olen todella iloinen siitä, että juuri nyt ainoa murheeni on se, että missähän baarissa tänä viikonloppuna kaupungin paras dj on soittamassa levyjä. Pitää kato keskittyä tuollaisiin pieniin asioihin, semmosista isoista jutuista, mihin ei voi vaikuttaa, ei kannata tuhlata aikaansa." Tilanteesta seurasi epäsopivan hempeitä nimityksiä kohdalleni, tämän ylitsepääsemättömän viisauden ihastelua ja vasta päiviä myöhemmin tajusin, että ainainen valitukseni siitä, että kukaan mies ei koskaan kiinnostu minusta, ei olekaan validi, vaan en itse vain tajua niissä tilanteissa, mitä siinä on meneillään***. Mutta kuitenkin, se mikä tässä oli oleellista on se, että tässä kaiken keskellä olen ilmeisesti päätynyt johon zeniläiseen tyyneyden tilaan, ja opetellessani olemaan murehtimatta asioista, joihin en voi vaikuttaa, olen sitten lakannut murehtimasta myös asioista, joiden eteen voin tehdä jotain. Murehtimisen sijaan hoitelen asioita kyllä parhaani mukaan, ja olen jopa tässä kevään mittaan saanut paljon aikaiseksi, ja olen myös aika vakuuttunut, että tuokin tietokonepulma sujuu varmasti vaivatta**** ja stressaamatta mukavan savolaisen kuuloisen helpdeskin avustuksella!
Mutta sitten on vielä se biologia, aivokemia ja hormonitoiminta. Sillä niin paljon kuin itseään pystyykin kaiken maan aatoksilla suggestoimaan ja rationaalisesti perustelemaan tuntemuksiaan ja toisaalta pois niistä, niin on kuitenkin myös semmoisia epäilyttäviä evolutiivisia ja fysiologisia ohjelmointivirheitä, joita vastaan rationaalisuus ei yleensä pärjää. Parhaita ovat nämä naiseuden kohokohdat, jotka pistävät itkemään kesken eläinsairaalaohjelman, pohtimaan täysin arkisen, joskin huolitelluttoman sähköpostin piiloviestejä ja sen lähettäjän oletettua henkilökohtaista inhoa vastaanottajaa kohtaan tai miettimään tilanteita, joissa ei varmasti ollut mitään ihmeellistä, mutta joiden takia kuitenkin vauhkotaan kuin kyseessä olisi jokin suurempikin ihmisoikeusloukkaus. Muutaman vuoden kun on viettänyt noiden täysin irrationaalisten tuntemusten toistuvissa pyörremyrskyissä, niin alkaa viimein valjeta se, että niiden välissä vietetty normaali, tasapainoinen ja hyväntuulinen elo ei olekaan mikään itsestään selvyys, vaan että monilla ihmisillä tuommoiset biologiset niskalenkit on osa jokapäiväistä elämää. Haluaisin todella kovasti luottaa ihmisten älyyn, järkeen ja vapaaseen tahtoon, mutta tuon tuosta joudun toteamaan, että ainakin toisinaan puhdas biologia vie meitä aivan huolella.
Biologia on ollut hampaissani nyt muutenkin. Järkytyin siitä, kuinka helposti voin tykästyä jonkin ihmisen kasvonpiirteisiin ja olemukseen, vaikka olen tuskin koskaan puhunut hänelle saatikka tiedä hänen ajatusmaailmastaan mitään. On jollain tavalla todella kurja ajatus, että nämä hommat olisi täällä kiinni kasvojen luurakenteista, ja että niiden seuraksena päätyisin tykkäilemään ihmisistä, jotka eivät sitä tykästelyä ansaitsisi tai vastaavasti olemaan tykästymättä ihmiseen, jolle sellainen tykkäily taas kaikella järjellä kuuluisi.
Että omituista on tämä elämä - ei mulla vissiin sitten muuta. Pitää mennäkin tästä jo viihdyttämään yhtä biologia.
* kuten kaupungilla omituisen riemukkaita tuntemuksia herättäneen, nahjaisella pyörällä polkeneen pukumiehen näkeminen (mikä ehkä absurdiudessaan oli niin hellyyttävää! Hällä ei ollut mersua eikä BMW:tä, tai ainakin hän oli ottanut asiakseen jättää autonsa edes välillä kotiin!)! Ja samaan syssyyn näin vielä kunnon rastapäisen hipin taluttamassa hienoa näyttelypuudelia, mikä myös herätti jonkinlaista huvitusta, vaikka en nyt kuitenkaan ole täysin varma, kuinka iloinen asia tuommoset jalostetut näyttelykoirat on!
**eli äärimmäisen noloja jumppaliikkeitä päivittäin! Mutta se ei haittaa, sillä sain sen varjolla ostaa itselleni kauan himoitun jumppapallon! Sit jos vielä keksin, miten saan rakennettua sopivan korkuisen työpöydän itselleni jo muutenkin täyteen ahdettuun asuntoon, niin eipä sitä ihminen voisi enää paljon muuta vaatia! Paitsi ehkä tietokoneen, joka toimisi!
***Tässä tapauksessa tosin oli hyvin hankalaa harmitella moista sosiaalisen tilanteen lukutaidottomuutta jälkikäteen, koska en edes saman illan aikana muistanut enää a. sitä miltä mies kasvoista näytti/minkä väriset hiukset hällä oli tai b. sitä miten hän oli pukeutunut. Itse keskustelun muistan kyllä ulkoa, mutta minussa on myös sellainen vika, etten osaa painaa mieleen mitään ulkonäköseikkoja, ellei siihen ole jokin todella vahva biologinen syy (eli kasvonpiirteet joita en vaan voi vastustaa, mutta siitä ehkä edempänä)
**** ei muuten menny!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti