Olen jotenkin tahtomattani ajautunut työtätekevän kansanryhmän elämään: asun työpaikalla, näen siitä unia ja aamulla herättyäni palaan sinne takaisin jatkamaan siitä, mihin edellisen työvuoron päätteessä olin jäänyt. Sillä välin kotona kukaan ei vie roskia, tiskit ovat lähes laestaan tiskaamatta enkä ehdi panostaa ravitsemukseen saati ruuanlaiton hienouksiin. Minulla ei ole koiraa, ei miestä tai lapsia, joille olisin jollain tavalla vähäisellä vapaa-ajallani velvollinen, enkä kyllä juuri nyt näekään, miten tällaiseen täysipäiväisen työläisen elämään yhtään mitään elävää olentoa mahtuisikaan. Olen tuskin sellainen enää itsekään.
Silti ihmettelen, miten nuo työtoverini jaksavat. He järjestävät lastensa asiat ja hoidot tavalla, joka mahdollistaa heidän kolmivuorotyönsä. He tekevät muutaman tunnin unilla ylimääräisiä vuoroja, parhaimmat mainostavat tehneensä juuri 80 tuntia edellisellä viikolla. Pysähdyn laskemaan omia tuntejani ja kauhistun, sillä en ole varma, millä energialla ja yli-inhimillisellä suorituskyvyllä nämä ihmiset toimivat. Milloin he nukkuvat pitkään, miettivät asioita, lukevat kirjoja, viettävät ihania päiviä ystäviensä kanssa? Onko heillä harrastusta, jota ilman he eivät voi elää, ja joka vie tuntikausia heidän elämästään joka viikko? Milloin he kuuntelivat viimeksi Pulpin Different Classin repeatilla kolme kertaa putkeen?
Minä hädin tuskin selviydyn kuukauden mittaisesta täysipäiväisestä työskentelystä, vapaapäivät tai -illat nukun niin, että unta riittää kevyesti lähes kokonaisen vuorokauden mitalle kerralla. Nukkuminen kun ilta- ja aamuvuoron välissä jää toisinaan muutamaan tuntiin, jos siihenkään, ja niitä rästejä sitten paikkailen parhaani mukaan tilaisuuden niin salliessa. Se kuitenkin tarkoittaa samalla sitä, että perustarpeet priorisoidessa unohtuu kaikki muu: ystäviä en ole nähny päiväkausiin ja vastaamatta jääneet puhelut sukulaisilta lähinnä herättävävät ärsyyntymistä ja kiukkua, kun ettekö te jumalauta tajua, että mä oon aina töissä enkä mitenkään teidän käytettävissänne!
Enkä hitto vie halua olla tällainen ihminen! Haluan olla käytettävissä ihmisille, murheelliselle ystävälle, haluan olla ystävällinen myös sille satunnaiselle työkaverille luurin toisessa päässä riippumatta puhelun kellonajasta tai työetuna tarjoiltavasta kiireestä. Haluan ehtiä kehittää itseäni, laittaa ruokaa, joka on terveellistä, ravitsevaa ja rakkaudella tehty. Haluan lukea viimein tuon pöydällä odottavan kirjan ja nähdä akuutisti ne kaikki, joiden kohtaamisesta on aivan liian pitkä aika. Haluan soittaa puheluita, jotka jäivät vastaamatta viikkoja sitten edellisten yövuorojen aikaan.
Ennen kaikkea haluan pysyä voimissani ja mielissäni nyt, kun sellaiset tilat olen vihdoin ja viimein saavuttanut. En haluaisi edes niitä yksittäisiä päiviä, kun väsymykseltä tekee mieli itkeä polkiessa aamuisessa vesisateessa liian rankan työvuoron päätteeksi kotiin nukkumaan. En yhtään ihmettele ihmisten kiukkua, voimattomuutta, ahdistusta, masennusta ja sekavuutta, jos tällainen elämä on monelle normi vuosikausien ajan. Minulle riittää kuukausi silloin tällöin - sekin on jo selkeästi liikaa.
Onneksi olen se onnekas ja kadehtittava paskiainen, joka työskentelee kesän viimeisen kuukauden vain puolipäiväisesti. Olen ehkä ainoa tuosta puljusta, jolla siihen on taloudellisesti varaa - minulla kun ei ole auto- tai asuntolainaa, eikä muita olentoja, joiden elämä olisi minun tienisteistä kiinni. Elän mieluummin vähän köyhemmin ja vietän aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä, kuin kiukuttelen heille puhelimessa kiirettäni ja stressiäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti