Jouluidylli

Joka vuosi talvi yllättää autoilijat ja joulu minut. Tänä vuonna tosin talvea ei sen kummemmin edes tullut, mutta joulu vietetään vesisateesta huolimatta ja sen kummemmin valmistautumatta.

En ole ikinä ajatellut olevani jouluihminen, kuten jotkut ovat. En leivo pipareita saati piparkakkutaloja, mutta paistan kyllä sujuvasti joulutorttuja vielä maaliskuussakin. En tee joulusiivouksia enkä todellakaan vaihda komeroihini uusia hyllypapereita tulevien pyhien kunniaksi, mutta osaan tarvittaessa uusiokäyttää pahan punaviinin glögin sekaan. En ala kutoa hyvissä ajoin kesällä tai hamstraa keväästä lähtien lahjoja, mutta jos sopivan lahjan löydän hyvissä ajoin, annan sen varmuuden vuoksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen saajalleen, koska en malta odottaa ihan jouluun asti. En lähetä joulukortteja, mutta riemuitsen kyllä saadessani niitä. En raski ostaa joulukalenteria, mutta yleensä syyskuussa laskeskelen jo päiviä jouluun. En koristele asuntoani jouluiseksi, mutta lahjoja paketoidessa hyräilen joululauluja ja kuvittelen helposti asuvani joulun taikamaassa ja tunnelmassa – ainakin jos on lunta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia, ja nyt viettäessäni päivän jouluostoksilla riitelemättä tai edes hermostumatta ja paketoidessani huolella valittuja paketteja yhtä huolella valittuihin kääreisiin yhteisessä lahjapajassa Loirin joululaulujen tahtiin tulen loimutessa överi-idyllisesti kakluunissa, olin valmis hyppäämään rajan pullantuoksuiselle puolelle heti kättelyssä ja unohtamaan kaiken muun paitsi tuon idyllin ylläpitäminen. Yhtäkkiä minä olin se, joka uteli äidiltä karjalanpiirakoiden perinnereseptiä ja ystävän äidin lanttulaatikon ohjetta. Joulunpyhien lipumatta edes ohitse olin jo valmis aloittamaan seuraavan suunnittelemista – ja mietin, että saisikohan marimekon komeita kortteja jo alennusmyynneistä ensi joulun varalle!

Onneksi on kuitenkin näitä palauttavia tekijöitä, jottei ihan pääse unohtumaan joulun satumaahan. Kummasti unohtuu kakluunit, Lumiukko-tarinat ja piparitalosuunnitelmat, kun takaraivossa köhii gradunpahasen sivuilta muutama aikoja sitten kuollut ja kuopattu setä, ja joululahjaksi saatu uusi tietokone velvoittaa kirjoittamaan, vaikkei vielä huvittaisi. Viimeistään siinä kohtaa tietää joulun olevan onnellisesti (ja onneksi!) ohi, kun istuu 13 tuntia junassa miettien todella kantilaista aikataulutusta tammikuuhun kello kuuden herätyksineen ja juoksulenkkeineen.

Ajattelin panostaa tulevanakin vuotena arkeen. Mutta kummasti paremmin sitäkin osaa arvostaa nyt, kun on hetkellisesti pysytellyt jossain aivan toisissa maailmoissa – semmoisissa, joissa on lunta ja kynttilöitä eikä vain vesisadetta ja Kirka-kirkasvalolamppuja.  

Aikuisten juhla

Jokin aika sitten kolme hulttiota kulkivat kiltisti yhdeksän aikaan olohuoneeseensa, ostivat kahden euron kaljoja kaksi tuntia ja jatkoivat sitten matkaa halvan viinin ääreen naapurikorttelin kellaribaariin. Silloin sattui ja tapahtui, kuulemma niin paljon, että yhden vuoden mittainen yhteisen kodin jakaminen tuntui paljon vuotta pidemmältä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin otan tarinan kohteliaisuutena, vaikka varmasti me kaikki kolme jaamme saman tunteen siitä, että onneksi ei tarvitse enää - jopa minä suostun vain muistelemaan kaikkea tuota kimaltavin nostalgiahuuruin täältä turvallisen välimatkan päästä. Kaupungit ovat vaihtuneet, elämä saanut edes kutakuinkin suunniksi sanottavia reittejä, ja muutamien vuosien keveän aikuisten asioiden opettelujen jälkeen vuorossa oli ultimaattinen nuorten aikuisten parisuhdeviikonloppu.

Aika vanhaksi sain elää ennen kuin tähän pelottavan vakavamieliseen rajapyykkiin päästiin. Ennen oli kaveriporukoita, tyttöjä ja poikia ja railakkaita illanviettoja niin pariutuneiden kuin pariutumattomienkin kesken. Pariskunnittuminen ei ollut mikään juttu, ja toisaalta ihan aina ei omat parisuhteet olisivatkaan sietäneet päivänvaloa. Perjantai-illan kiinnostuksen kohteet olivat pitkälti samat riippumatta virallisesta statuksesta, mutta nyt vuosien jälkeen tilanne on muuttunut. 

Tuskin kukaan edelleenkään haluaa erityisemmin tuoda esiin omaa aikuisuuttaan* ja tehdä pesäeroa nuoriin hulttioihin tietoisesti, mutta mustaherukkaliköörijuustokakku ja kreikkalainen jälkiruokaviini tervetuliaismaljojen, alkusalaatin ja yrtein maustetun risoton jälkeen piirtää huutomerkkejä tämän vuoden itsenäisyyspäivän ylle. Yritin pelastaa tilannetta riemuitsemalla remuavista mielenosoittajista ja soittamalla tunnelmamusiikiksi Pää kii -orkesteria, mutta pyristelyistäni huolimatta on kai pakko tunnustaa, että tuo kaikki oli todella tervetullutta, uutta ja virkistävää. Juhlittuani pitkän illallisen ja illanvieton verran kolmen hulttion nykyisiä elämäntilanteita ja onnekkuuksia** en edes osannut paheksua taksimatkan kustannuksia leveän pedin lämmössä kaiken riemun jälkeen.

Kun tämä aikuistunut mustalaisleiri oli juhlinut juhlittavansa kahden päivän aikana, ja sunnuntai osoittautui vielä hyväksi päiväksi kävellä kaupungin joulumarkkinoille syömään muikkuja talviseen telttaan ja juomaan joulurooibosta vanhaan kortteliin piilotettuun kahvilaan, hihkuin onnessani sitä, että elämäni muistuttaa vähintäänkin jotain hellyyttävää romaania, vaikkei se ihan yliluonnollisiin satutarinoihin yltäisikään. Jouduin kuitenkin toisen pyynnöstä listaamaan kaiken sen ihmeellisyyden, mitä väitän esiintyvän ainoastaan kirjoissa ja elokuvissa, ja saan kuulla, että tämähän on ihan normaalia elämää.

En olisi muutamia vuosia sitten uskonut, että tällainen normaalius ja aikuisuus asettuu samoihin nurkkiin oman vimmaisuuteni kanssa - enkä ainakaan sitä, että otan sen kaikella lämmöllä ja rakkaudella vastaan sen suuremmitta mielenosoituksitta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tähän omaan pieneen onnellisuusprojektiini on liittoutunut eräs toinenkin pääurakoitsija, joka onnistuu juuri sopivalla otteella täydentämään oman rakennelmani parhaita puolia.

Ja koska lumi on vihdoin maassa***, en keksi enää yhtään syytä olla olematta onnellinen tästä kaikesta.

*paitsi minä ehkä vähän ylikorostetusti, kun ehdottelin viikonlopun pukukoodiksi aikuista. Koska osan porukastamme tarvitsee olla aikuisia jo viitenä päivänä viikossa, tähän pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu. Taidan siis olla aika onnekas, kun aikuisena oleminen on edelleen vain tällainen kiva roolileikki silloin tällöin.

** sekä niiden kolmen muun onneksuuksia, kun ovat osuneet kaiken maan hulttioiden joukosta juuri meidän kohdallemme!

*** ainakin vielä huomiseen