Multitasking Summer!

Jos toisinaan olenkin sortunut valittamaan sitä, että elämäni kulkee ohitseni tekemättä mitään, päivät hupenevat huomaamatta eikä koskaan tapahdu mitään erikoista, niin nyt on kuulkaas toinen ääni kellossa aamuisen ajatusrikkaan työmatkan jäljiltä. Tuolla aurinkoisessa aamusäässä polkiessa Pulp* korvissa ja muutenkin liikenneturvallisuuden vaarantavassa väsymystilassa yövuoron jäljiltä päädyin aivan uusille tieosuuksille spontaaniuspuuskan riepoittelemana ja kotimatka piteni juuri sopivasti sen verran, että ehdin miettiä, mitä kaikkea sekä nämä menneet että tulevat kaksi viikkoa tulevatkaan pitämään sisällään.

Olen tehnyt töitä kuin pieni porsas, hirvittäviä työtuntimääriä sellaiseen tottumattomalle opiskelijapololle ja olen vielä onnistunut ainakin omasta mielestäni supersuorituksiin työpaikallani, joka tuskin missään kohtaa tajuaa työpanokseni arvoa ja tulee minulle siitä mitaleita jakamaan. Samaan aikaan olen ollut ystävä, jonka luokse voi tulla, jonka luona voi viipyä ja joka ehkä aavistuksen tarkoitettua enemmän päätyi kuitenkin naljailemaan vieraiden siisteyskäsityksistä ja lopulta päätyi itse lievään identiteettikriisiin oman pedanttiutensa kanssa**. Olen ollut osa sitä suurempaa ystävyyskollektiivia, joka on syönyt ravintola-aterioita ja hienoja oluita ja siidereitä yli varojensa viimeisen kahden viikon ajan. Olen ollut se urbaani kaupunkilainen, joka tietää, mihin ravintolaan kannattaa mennä ja joka snobeilee sellaisissa paikoissa, joissa jälkiruuaksi tarjoiltava friteerattu ananas on nostettu suoraan säilykepurkista. Olen musiikkitietoinen palveluiden kuluttaja, joka tietää kaupungin parhaat klubit, ravintolalaivat ja festarit. Tiedän, mitä olutta kannattaa ottaa, mistä saa halpaa salmaria ja mitä Dynamossa on meneillään torstaisin. Olen ollut superfestaroitsija, koska tälle kesälle on takana jo kahdet eri festarit ja olen se itsenäinen, omatoiminen nainen, joka tyytyväisenä luovii tiensä festarialueelle yksinään luottaen siihen, että aina sieltä tuttuja löytyy ja hyvää musiikkia. Niinkuin löytyi! Olen ollut se tyttö, joka halaa kymmentä ihmistä festarialueella, kun sellaisia halattavia on vain löytynyt!

Tulevina viikkoina tulen vielä olemaan väsynyt matkailija ja matkaseura, pahaa-aavistamaton sukujuhlija, panikoiva kandinkirjoittaja, tamperelaista kylpyammetta lainaava vierailija ja vastavuoroisesti turkulaisen sängynpuolikkaan tarjoaja. Tulen olemaan se kirjaston nörtti, joka viettää päivänsä differentiaaliyhtälöiden kanssa tukka rasvaisena ja naama suklaan syöksemiä näppylöitä puolillaan ja sitten se mystinen, ei yhtään niin nörtillä tapaa intelligentti nuori nainen, joka istuu kahviloissa ja jokirannoissa lukien kirjallisuutta ja sivistäen itseään. Niin ja supertyöntekijä tuon kaiken seassa olen tietysti, kuinkas muutenkaan!

Erityisen jännittäväksi tämän elämän tekee kuitenkin viime aikojen spontaanius, joka johtaa huomenillalla mystiseen kohtaamiseen tuntemattoman italialaisen miehen kanssa jalkapallo-ottelun*** äärellä. Se tosin vaatinee sen, että tajuaisin viimein pistää nukkumaan ja todennäköisesti myös sen, että heräisin aamulla puheluun, joka vakuuttaisi tämän idean hienoutta, rohkeutta, avoimuutta ja hauskuutta. Itse kun en itselleni osaa varsinkaan aamutuimaan olla tarpeeksi vakuuttava uskotellakseni itseni pois niiden satojen syiden ääreltä, jotka aiheuttavat lieviä hyperventilaatiokohtauksia ja ohariharkintoja. Eihän se mies voi kuitenkaan olla tarpeeksi monipuolinen, se on kuitenkin vain joku typerä jalkapallohuligaani, ei se varmaan edes lue mitään kirjoja, tuskin se tajuaakaan mistään mitään, sitä paitsi se on aivan liian komea ja oikeastaan aika nuorikin, eikös italialaiset ole just niitä, jotka ei suostu käyttämään ehkäisyä, enkä mä nyt hitto vie voisi suomalaisen musiikin ja kirjallisuuden rakastajana seurustella ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä niiden merkitystä. Sitä paitsi se tykkää Shakirasta. Ja on varmaan muutenkin ääliö. Tai juoppo. Tai sit se on tosi kunnollinen ja tulee tienaamaan paljon ja sit se on rikas ääliö, mikä on yhtä paha. Niin että vaikka Tampereelta**** joku voisi soittaa mulle ja kertoa, että tää saattaa olla jopa hauskaa ja että saatan jopa viihtyä ja että mun ei tarvitse ensimmäisenä alkaa pelkäämään katolilaisuuteen käännyttämistä tai italialaisen anopin kohtaamista.

*jep, edelleen!
** ja selvisi siitä ja on nyt selkeästi parempi ihminen kuin aikaisemmin!
*** joka on muuten ajanut minut äärimmäiseen moraaliseen pulmaan! Tunnen piston sydämessäni, petos syö minua sisältä käsin enkä ole varma saanko päivääni tältä huonolta omaltatunnolta nukuttuani. Mutta lohduttauduin sillä, että M, tuo eräs ystäväni fanaattinen jalkapallopoikaystävä, joka omin käsin rakensi TPS:n logolla varustetun pöydän heidän design-asuntoonsa, on tulossa katsomaan peliä myös, joten jotkut jalkapallojumalat antavat varmasti myös minulle tämän pienen hairahduksen anteeksi.
**** koska siellä on olemassa ihminen, jonka sanomana uskon mitä tahansa pätkääkään kyseenalaistamatta! Ja sitten se vois olla vaikka tuossa kolmen jälkeen ku haluan herätä! Grazie!

Common people

Olen jotenkin tahtomattani ajautunut työtätekevän kansanryhmän elämään: asun työpaikalla, näen siitä unia ja aamulla herättyäni palaan sinne takaisin jatkamaan siitä, mihin edellisen työvuoron päätteessä olin jäänyt. Sillä välin kotona kukaan ei vie roskia, tiskit ovat lähes laestaan tiskaamatta enkä ehdi panostaa ravitsemukseen saati ruuanlaiton hienouksiin. Minulla ei ole koiraa, ei miestä tai lapsia, joille olisin jollain tavalla vähäisellä vapaa-ajallani velvollinen, enkä kyllä juuri nyt näekään, miten tällaiseen täysipäiväisen työläisen elämään yhtään mitään elävää olentoa mahtuisikaan. Olen tuskin sellainen enää itsekään.

Silti ihmettelen, miten nuo työtoverini jaksavat. He järjestävät lastensa asiat ja hoidot tavalla, joka mahdollistaa heidän kolmivuorotyönsä. He tekevät muutaman tunnin unilla ylimääräisiä vuoroja, parhaimmat mainostavat tehneensä juuri 80 tuntia edellisellä viikolla. Pysähdyn laskemaan omia tuntejani ja kauhistun, sillä en ole varma, millä energialla ja yli-inhimillisellä suorituskyvyllä nämä ihmiset toimivat. Milloin he nukkuvat pitkään, miettivät asioita, lukevat kirjoja, viettävät ihania päiviä ystäviensä kanssa? Onko heillä harrastusta, jota ilman he eivät voi elää, ja joka vie tuntikausia heidän elämästään joka viikko? Milloin he kuuntelivat viimeksi Pulpin Different Classin repeatilla kolme kertaa putkeen?

Minä hädin tuskin selviydyn kuukauden mittaisesta täysipäiväisestä työskentelystä, vapaapäivät tai -illat nukun niin, että unta riittää kevyesti lähes kokonaisen vuorokauden mitalle kerralla. Nukkuminen kun ilta- ja aamuvuoron välissä jää toisinaan muutamaan tuntiin, jos siihenkään, ja niitä rästejä sitten paikkailen parhaani mukaan tilaisuuden niin salliessa. Se kuitenkin tarkoittaa samalla sitä, että perustarpeet priorisoidessa unohtuu kaikki muu: ystäviä en ole nähny päiväkausiin ja vastaamatta jääneet puhelut sukulaisilta lähinnä herättävävät ärsyyntymistä ja kiukkua, kun ettekö te jumalauta tajua, että mä oon aina töissä enkä mitenkään teidän käytettävissänne!


Enkä hitto vie halua olla tällainen ihminen! Haluan olla käytettävissä ihmisille, murheelliselle ystävälle, haluan olla ystävällinen myös sille satunnaiselle työkaverille luurin toisessa päässä riippumatta puhelun kellonajasta tai työetuna tarjoiltavasta kiireestä. Haluan ehtiä kehittää itseäni, laittaa ruokaa, joka on terveellistä, ravitsevaa ja rakkaudella tehty. Haluan lukea viimein tuon pöydällä odottavan kirjan ja nähdä akuutisti ne kaikki, joiden kohtaamisesta on aivan liian pitkä aika. Haluan soittaa puheluita, jotka jäivät vastaamatta viikkoja sitten edellisten yövuorojen aikaan.

Ennen kaikkea haluan pysyä voimissani ja mielissäni nyt, kun sellaiset tilat olen vihdoin ja viimein saavuttanut. En haluaisi edes niitä yksittäisiä päiviä, kun väsymykseltä tekee mieli itkeä polkiessa aamuisessa vesisateessa liian rankan työvuoron päätteeksi kotiin nukkumaan. En yhtään ihmettele ihmisten kiukkua, voimattomuutta, ahdistusta, masennusta ja sekavuutta, jos tällainen elämä on monelle normi vuosikausien ajan. Minulle riittää kuukausi silloin tällöin - sekin on jo selkeästi liikaa.

Onneksi olen se onnekas ja kadehtittava paskiainen, joka työskentelee kesän viimeisen kuukauden vain puolipäiväisesti. Olen ehkä ainoa tuosta puljusta, jolla siihen on taloudellisesti varaa - minulla kun ei ole auto- tai asuntolainaa, eikä muita olentoja, joiden elämä olisi minun tienisteistä kiinni. Elän mieluummin vähän köyhemmin ja vietän aikaa ihmisten kanssa, jotka ovat minulle tärkeitä, kuin kiukuttelen heille puhelimessa kiirettäni ja stressiäni.