Lähdin lomalle puolitoista viikkoa sitten. Yhdeksää päivää myöhemmin palasin takaisin, ja - aivan kuten olin jo toivonut - on täällä etelässä kevät.

Vaikka toisinaan Suomi on aivan liian iso maa ja ystävät etäällä, toisinaan se on juuri parhaimmillaan liiallisissa etäisyyksissään. Niiden etäisyyksien takia voi mennä keskelle kevättalvea auringonpaisteessa laskettelemaan, hiihtämään ja katselemaan revontulia ja tähtiä lumiseen metsään. Ja kun kaikesta lomailusta uupuneena viimein palaa takaisin, voi (paikkapaikoin) tuntea jo asfaltin jalkojen alla ja muistaa taas, miltä +3 asteinen kevätsää tuoksuu.

Samoin kävi itse loman kanssa. Olihan se ihanaa viettää päiviä lumisilla metsäreiteillä lumilaudan kanssa, juoda liian kallista kahvia kelopirteillä, saunoa ihonsa ruttuun puusaunassa ja muistaa parhaansa mukaan venytellä iltaisin ennen kuin sammui kaiken touhuamisen voimasta sänkyyn vaihtamaan päivä seuraavaksi samanlaiseksi. Sellaista ihmisen elämän pitäisi olla: pystyasentoa, liikkumista, riekkumista, valoa ja happea - ja sitä, että ehtii kerrankin käydä leikkauttamassa hiuksensa!

Mutta tulin takaisin aivan yhtä innoissani tästä arjesta kuin alunperin menomatkalla olin lomasta. On ilo mennä töihin, tulla yliopistolle, nähdä kaikki toverit ja kierrättää omasta levyhyllystä kevätlevyjä cd-soittimessa heti aamusta. Minulla on kahvimuki, joka on ylitse muiden ja kahvia, jota parempaa ei saa edes kalliilla kelopirteiltä.

Yksi asia tuolla lomalla ja arjella on kuitenkin yhteistä - ja se parantaa hurjasti niin lomariemua kuin arjeniloja. Se semmoinen on ystävä, ja tällä kertaa tajusin sellaisen ottaa mukaan tuolle pohjoisen lomallenikin!