Aikuisten asioita

Tässä oikean aikuisuuden uhkaavassa läheisyydessä onni ei olekaan pelkkää pohdiskelua, kuten Aristoteles joskus esitti, vaan kaiken maan onnien haaliminen on tehty äärimmäisen hankalaksi jos joltakin taholta. Itse olen tehnyt valintani aiemmin puhtaasti hetkellisen hyvinvoinnin pohjalta - kukaan ei päädy lukemaan teoreettista filosofiaa tarkoituksenaan rikastua ja viettää helppoa luksuselämää akateemisessa paratiisissa - enkä ole osannut olla huolissani tulevasta. Pääasia, että pystyn edes hetkellisesti tekemään juuri sitä, mikä parhaiten vastaa käsitystäni hyvästä ja mielekkäästä elämästä. Nyt kuitenkin valmistumisen rajamailla ei voi enää vältellä suuria kysymyksiä, eikä mikään kohta maailmassa tunnu tulevan enää puoliväliin vastaan.

Vaikka juuri nyt olen onnistunut pääsemään elämässä eteenpäin sen verran, että opettajaopintoni eivät vaikuta täysin turhilta, saan kuitenkin kuulla varoituksia, kuinka valmistumisen jälkeen saan unohtaa sijaisuudet, sillä pätevän opettajan palkkaaminen on kalliimpaa kuin tällaisen elantoaan kaipaavan opiskelijan. Ainevalintani tuskin painavat ainakaan positiivisessa mielessä tässä projektissa. Vaikka opettajan ura ei tässä vaiheessa elämää ykkösvaihtoehtoni olekaan, tiedän kykeneväni nauttimaan siitä ja mahdollisesti tulee vielä aika, jolloin haluaisin siihen paneutua. Mutta opettajan pätevyys ja maisterin paperit eivät takaa vielä mitään.

Onneksi elämässä on muita vaihtoehtoja. Se mielekkäin olisi yliopistossa jatko-opiskelijana - saisin jokusen vuoden lisäaikaa nauttia siitä, mitä eniten haluan tehdä. Vaan eivätpä nämä näkyvät ole ruusuiset silloinkaan: apurahat ovat tiukassa ja ystävän neuvona sain kuulla, ettei kannata opettajan sijaisuuksia hakiessa mainita mitään väitöskirjasta. Ilmeisesti opettajan ei sovi itse olla kiinnostunut kehittämään ja kouluttamaan itseään lisää - minkälaisen mallin sekään antaisi oppilaille! Tohtorin arvolla ei kuulemma opettajan paikkoja enää heru sitäkään vähää - saati mitään muuta, mitä voisin aivan yhtä mieluusti tehdä. Tohtorista ei ole duunariksi, vaikka duunarina olen edelliset reilut kymmenen vuotta viettänyt ja työnteosta nauttinut riippumatta siitä, onko sen sijainti ollut kaupassa, baarissa, kahvilassa vai sairaalassa. Tohtorin paperit näyttävät pyyhkivän sellaiset ominaisuudet ihmisestä, vaikka kuinka todistelisi, että kyllä osaan ja voin ja haluan.

Minun ideaalimaailmassani ihmiset saisivat tehdä mielekkäitä töitä - ja vieläpä niin, että sen saisi tehdä hyvin, huolella ja lopuksi omaa panostustaan arvostaen. Kaupassa työskennellessäni viimeisinä vuosinani opin, ettei työntekijälle ole tarkoitus tarjota onnistumisen kokemuksia työstään: jos hommat hoitaa hyvin, huomaa kohta olevansa tekemässä kolmen ihmisen työt ja joka ilta lähtevänsä kotiin 15 minuuttia myöhässä ja harmistuneena siitä, ettei kerinnyt hoitaa tehtäviään niin hyvin kuin olisi halunnut. Irtisanouduinkin kyseisestä työstä vedoten nimenomaan siihen, ettei moinen tehokkuusajattelu ole mielestäni eettistä: näin mahtavien työkavereideni stressin, sairaslomat ja maailman parhaimman työilmapiirin laskevan kuin lehmän hännän lyhyessä ajassa ja päätin antaa ylityöllistetyn panokseni ennemminkin sairaalassa, meitä kaikkia hyödyttävässä työssä kuin rikastuttaen jotain superyhtiötä jossain Tanskassa, Grönlannissa tai Saksassa.

Aloittaessani yliopistouraani tyystin tietämättömänä sen todellisesta olomuodosta tai tulevaisuudessa odottavista mutaatioista uskoin saavani opiskella ja sivistää itseäni tavalla, joka oli aivan uutta, inspiroivaa ja kannustavaa. Päädyin kuitenkin  heti ensimmäisenä syksynä epäsuotuisiin vesiin tutoropettajani silmissä, sillä hän ei kannattanut renesanssinerouteen pyrkivää henkilökohtaista* opetussuunnitelmaani, vaan suositti tekemään opintokokonaisuuden, jolla saisin tulevaisuudessa opettajan viran. Olin tyrmistynyt, sillä olin olettanut yliopiston arvoiksi jotain muuta kuin tutkintotehtailun ja työntekijäaineksen muovaamisen piparkakkumuotilla työmarkkinoihin sopivaksi. Että tiedettä tehtäisiin tieteen takia - ja että siellä opiskeltaisiin opiskelun ilosta ja puhtaasta mielenkiinnosta käsillä oleviin aiheisiin!

Vaikka yliopisto on tarjonnut myös juuri sitä motivoivaa ilmapiiriä, jota sieltä kuvittelinkin löytäväni - ja sellaisen sosiaalisen verkoston, jollaisessa oppiminen ja tieteen tekeminen on varmasti parhaimmillaan - ei sen tarjoamat mahdollisuudet tunnu olevan sopusoinnussa suunnitelmani kanssa olla onnellinen vielä tulevaisuudessakin. Vaikka toiveita olisikin ehkä saada apuraha itse väitöskirjaan, on elämä sen jälkeen hyvin synkkää. Tutkijan työ on näyttäytyy silkkana epävarmuutena, apurahojen anomisena, jatkuvana kilpailuna ja paineena - eikä niinkään paneutumisena itse tutkimukseen. Kun olen ennenkin tehnyt ura- ja työpaikkavalintojani edes kutakuinkin eettiseltä pohjalta, tuntuu hassulta tehdä tietoinen valinta sellaiseen kelkkaan, jonka toimintatapoja en voi allekirjoittaa. Jos inhoan peliä jo valmiiksi, miksi suostuisin sitä pelaamaan?

Ehkä on hullua haaveilla yhdistävänsä elämänsä kiinnostuksen kohteet, oman onnen tavoittelu ja itsetuntemuksen tuomat tiedot omista työskentelytavoista ja paineensietokyvystä niin, että voisin oikeasti toimia osa-aikaisena opettajana ja samalla tehdä tieteellistä tutkimusta. Täällä tarjotaan kuitenkin vain joko-tai-vaihtoehtoja - ja niitäkin hyvinvoinninkokoisilla hintalapuilla, enkä ole sellaisia valmis maksamaan.

Isä joskus epäonnekseen opetti minulle sanonnan muut tekevät mitä osaavat, minä teen mitä haluan. En taida ihan vielä olla tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseni, että tuulimyllyjä vastaan on turhauttavaa taistella. Jos teen niin kuin sydän sanoo, mutta omalla tavallani, voin ehkä ainakin olla ylpeä siitä, että edes yritin.

*Ja yllättäen tämä henkilökohtaisuus vaikutti vain ironiselta muinaisjäänteeltä suunnitelman nimessä, kun tarkoitus tuntui olevan kuitenkin vain saada kaikista niitä perinteisiä mafyke-opettajia!

Voi kyllä!

Jossain kohtaa elämää tielle sattuu tarjouksia, joita edes neuroottisin mahdollisten maailmoiden tarpoja ei ehdi pohtia sen kummemmin, vaan silkasta innosta lupautuu sekunnin murto-osassa osaksi oletettua riemua, vaikka tuo riemu vaatiikin hurjan määrän ponnisteluja toteutuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta ei hätää, vaikken itse muista murehtia, on silti aina joku, joka riisuu innon ja onnen pelkäksi paljaaksi realismiksi.

Olin päätynyt jo jossain kirkkaassa post-naiseuden aamussa miettimään sitä huimaa eroa suhtautumisessa vastoinkäymisiin ja haasteisiin, jota itse viljelen tuon tuosta. Kun illalla olin laittanut nukkumaan vakuuttuneena siitä, etten osaa tai pysty, ja heräsinkin karrikoituna feministisen julisteen mallikuvana lähes aggressiivisesti toteamaan uuteen aamuun, että miksen muka pystyisi, aloin olla pelottavan lähellä kaiken maan sarasvuomaista filosofiaa manifestoidessani oman suhtautumisen vaikutuksista kykyihinsä, mahdollisuuksiinsa ja elämänsä kulkusuuntiin. En kuitenkaan halua antaa tuota oikeutta suhtautua asioihin positiviisesti ainoastaan ikävälle oikeistomentaliteetille, vaan pikemminkin ajatella, että kun minulla nyt oikeasti sattuu olemaan käsillä mahdollisuudet, pitäisi vielä tajuta tarttua niihin murehtimatta sitä, että tulen epäonnistumaan.

Kun nyt tovin noita pohdintoja myöhemmin päädyin kuuntelemaan "tosi hienoa" ja "onneksi olkoon" -toivotusten sijaan viittauksia sellaisiin mahdollisiin maailmoihin, joita itse olen välttänyt ajattelemasta kaikesta omasta neuroottisuudestani huolimatta, aloin tosissani miettiä väistöliikkeitä moisen verenperinnön taipumuksiin. Olen syksyn aikana todennut, että akateemisista sukujuurista on hyötyä ainakin tietynlaisen itseluottamuksen, määrätietoisuuden ja muutenkin tuollaisessa minun silmissäni täysin vieraassa maailmassa operoimisen kannalta.  Itse joudun opettelemaan kaiken ihan alusta. Mutta ehkä vielä oleellisempaa kuin tuollainen kotikenttäetu on se, ettei ajautuisi tuon tuosta leikkimään ainoastaan niissä mahdollisissa maailmoissa, joissa käy huonosti. En halua mitään järkkymätöntä itseluottamusta ja pokkaa, joka nujertaa alleen muut ihmiset - mutta kiitos sellainen versio olisi todella tervetullut, jossa ymmärtää omat kykynsä pessimismin sijaan realistisesti ja uskaltaa yrittää silläkin uhalla, ettei aina käy hyvin.

Se vie kuitenkin hetken, vaikka tätä nykyä jo nuo epäileväisiltä kuulostavat, suustani tuon tuosta pääsevät lauseet särähtävät omaankin korvaani helposti aavistuksen liian negatiivisilta. Nyt korjailen niitä jälkikäteen opetellen sanomaan kyllä, vaikka alkuperäinen intuitio olisikin ollut toista mieltä. Vaikka kaikki käy tässä iässä aavistuksen hitaammin kuin aikaisemmin, olen luottavainen, että vielä tulee se aika, kun viljelen noita kylliä spontaanisti tuon tuosta.