Jossain kohtaa elämää tielle sattuu tarjouksia, joita edes neuroottisin mahdollisten maailmoiden tarpoja ei ehdi pohtia sen kummemmin, vaan silkasta innosta lupautuu sekunnin murto-osassa osaksi oletettua riemua, vaikka tuo riemu vaatiikin hurjan määrän ponnisteluja toteutuakseen parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta ei hätää, vaikken itse muista murehtia, on silti aina joku, joka riisuu innon ja onnen pelkäksi paljaaksi realismiksi.
Olin päätynyt jo jossain kirkkaassa post-naiseuden aamussa miettimään sitä huimaa eroa suhtautumisessa vastoinkäymisiin ja haasteisiin, jota itse viljelen tuon tuosta. Kun illalla olin laittanut nukkumaan vakuuttuneena siitä, etten osaa tai pysty, ja heräsinkin karrikoituna feministisen julisteen mallikuvana lähes aggressiivisesti toteamaan uuteen aamuun, että miksen muka pystyisi, aloin olla pelottavan lähellä kaiken maan sarasvuomaista filosofiaa manifestoidessani oman suhtautumisen vaikutuksista kykyihinsä, mahdollisuuksiinsa ja elämänsä kulkusuuntiin. En kuitenkaan halua antaa tuota oikeutta suhtautua asioihin positiviisesti ainoastaan ikävälle oikeistomentaliteetille, vaan pikemminkin ajatella, että kun minulla nyt oikeasti sattuu olemaan käsillä mahdollisuudet, pitäisi vielä tajuta tarttua niihin murehtimatta sitä, että tulen epäonnistumaan.
Kun nyt tovin noita pohdintoja myöhemmin päädyin kuuntelemaan "tosi hienoa" ja "onneksi olkoon" -toivotusten sijaan viittauksia sellaisiin mahdollisiin maailmoihin, joita itse olen välttänyt ajattelemasta kaikesta omasta neuroottisuudestani huolimatta, aloin tosissani miettiä väistöliikkeitä moisen verenperinnön taipumuksiin. Olen syksyn aikana todennut, että akateemisista sukujuurista on hyötyä ainakin tietynlaisen itseluottamuksen, määrätietoisuuden ja muutenkin tuollaisessa minun silmissäni täysin vieraassa maailmassa operoimisen kannalta. Itse joudun opettelemaan kaiken ihan alusta. Mutta ehkä vielä oleellisempaa kuin tuollainen kotikenttäetu on se, ettei ajautuisi tuon tuosta leikkimään ainoastaan niissä mahdollisissa maailmoissa, joissa käy huonosti. En halua mitään järkkymätöntä itseluottamusta ja pokkaa, joka nujertaa alleen muut ihmiset - mutta kiitos sellainen versio olisi todella tervetullut, jossa ymmärtää omat kykynsä pessimismin sijaan realistisesti ja uskaltaa yrittää silläkin uhalla, ettei aina käy hyvin.
Se vie kuitenkin hetken, vaikka tätä nykyä jo nuo epäileväisiltä kuulostavat, suustani tuon tuosta pääsevät lauseet särähtävät omaankin korvaani helposti aavistuksen liian negatiivisilta. Nyt korjailen niitä jälkikäteen opetellen sanomaan kyllä, vaikka alkuperäinen intuitio olisikin ollut toista mieltä. Vaikka kaikki käy tässä iässä aavistuksen hitaammin kuin aikaisemmin, olen luottavainen, että vielä tulee se aika, kun viljelen noita kylliä spontaanisti tuon tuosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti