sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Aikuisten asioita

Tässä oikean aikuisuuden uhkaavassa läheisyydessä onni ei olekaan pelkkää pohdiskelua, kuten Aristoteles joskus esitti, vaan kaiken maan onnien haaliminen on tehty äärimmäisen hankalaksi jos joltakin taholta. Itse olen tehnyt valintani aiemmin puhtaasti hetkellisen hyvinvoinnin pohjalta - kukaan ei päädy lukemaan teoreettista filosofiaa tarkoituksenaan rikastua ja viettää helppoa luksuselämää akateemisessa paratiisissa - enkä ole osannut olla huolissani tulevasta. Pääasia, että pystyn edes hetkellisesti tekemään juuri sitä, mikä parhaiten vastaa käsitystäni hyvästä ja mielekkäästä elämästä. Nyt kuitenkin valmistumisen rajamailla ei voi enää vältellä suuria kysymyksiä, eikä mikään kohta maailmassa tunnu tulevan enää puoliväliin vastaan.

Vaikka juuri nyt olen onnistunut pääsemään elämässä eteenpäin sen verran, että opettajaopintoni eivät vaikuta täysin turhilta, saan kuitenkin kuulla varoituksia, kuinka valmistumisen jälkeen saan unohtaa sijaisuudet, sillä pätevän opettajan palkkaaminen on kalliimpaa kuin tällaisen elantoaan kaipaavan opiskelijan. Ainevalintani tuskin painavat ainakaan positiivisessa mielessä tässä projektissa. Vaikka opettajan ura ei tässä vaiheessa elämää ykkösvaihtoehtoni olekaan, tiedän kykeneväni nauttimaan siitä ja mahdollisesti tulee vielä aika, jolloin haluaisin siihen paneutua. Mutta opettajan pätevyys ja maisterin paperit eivät takaa vielä mitään.

Onneksi elämässä on muita vaihtoehtoja. Se mielekkäin olisi yliopistossa jatko-opiskelijana - saisin jokusen vuoden lisäaikaa nauttia siitä, mitä eniten haluan tehdä. Vaan eivätpä nämä näkyvät ole ruusuiset silloinkaan: apurahat ovat tiukassa ja ystävän neuvona sain kuulla, ettei kannata opettajan sijaisuuksia hakiessa mainita mitään väitöskirjasta. Ilmeisesti opettajan ei sovi itse olla kiinnostunut kehittämään ja kouluttamaan itseään lisää - minkälaisen mallin sekään antaisi oppilaille! Tohtorin arvolla ei kuulemma opettajan paikkoja enää heru sitäkään vähää - saati mitään muuta, mitä voisin aivan yhtä mieluusti tehdä. Tohtorista ei ole duunariksi, vaikka duunarina olen edelliset reilut kymmenen vuotta viettänyt ja työnteosta nauttinut riippumatta siitä, onko sen sijainti ollut kaupassa, baarissa, kahvilassa vai sairaalassa. Tohtorin paperit näyttävät pyyhkivän sellaiset ominaisuudet ihmisestä, vaikka kuinka todistelisi, että kyllä osaan ja voin ja haluan.

Minun ideaalimaailmassani ihmiset saisivat tehdä mielekkäitä töitä - ja vieläpä niin, että sen saisi tehdä hyvin, huolella ja lopuksi omaa panostustaan arvostaen. Kaupassa työskennellessäni viimeisinä vuosinani opin, ettei työntekijälle ole tarkoitus tarjota onnistumisen kokemuksia työstään: jos hommat hoitaa hyvin, huomaa kohta olevansa tekemässä kolmen ihmisen työt ja joka ilta lähtevänsä kotiin 15 minuuttia myöhässä ja harmistuneena siitä, ettei kerinnyt hoitaa tehtäviään niin hyvin kuin olisi halunnut. Irtisanouduinkin kyseisestä työstä vedoten nimenomaan siihen, ettei moinen tehokkuusajattelu ole mielestäni eettistä: näin mahtavien työkavereideni stressin, sairaslomat ja maailman parhaimman työilmapiirin laskevan kuin lehmän hännän lyhyessä ajassa ja päätin antaa ylityöllistetyn panokseni ennemminkin sairaalassa, meitä kaikkia hyödyttävässä työssä kuin rikastuttaen jotain superyhtiötä jossain Tanskassa, Grönlannissa tai Saksassa.

Aloittaessani yliopistouraani tyystin tietämättömänä sen todellisesta olomuodosta tai tulevaisuudessa odottavista mutaatioista uskoin saavani opiskella ja sivistää itseäni tavalla, joka oli aivan uutta, inspiroivaa ja kannustavaa. Päädyin kuitenkin  heti ensimmäisenä syksynä epäsuotuisiin vesiin tutoropettajani silmissä, sillä hän ei kannattanut renesanssinerouteen pyrkivää henkilökohtaista* opetussuunnitelmaani, vaan suositti tekemään opintokokonaisuuden, jolla saisin tulevaisuudessa opettajan viran. Olin tyrmistynyt, sillä olin olettanut yliopiston arvoiksi jotain muuta kuin tutkintotehtailun ja työntekijäaineksen muovaamisen piparkakkumuotilla työmarkkinoihin sopivaksi. Että tiedettä tehtäisiin tieteen takia - ja että siellä opiskeltaisiin opiskelun ilosta ja puhtaasta mielenkiinnosta käsillä oleviin aiheisiin!

Vaikka yliopisto on tarjonnut myös juuri sitä motivoivaa ilmapiiriä, jota sieltä kuvittelinkin löytäväni - ja sellaisen sosiaalisen verkoston, jollaisessa oppiminen ja tieteen tekeminen on varmasti parhaimmillaan - ei sen tarjoamat mahdollisuudet tunnu olevan sopusoinnussa suunnitelmani kanssa olla onnellinen vielä tulevaisuudessakin. Vaikka toiveita olisikin ehkä saada apuraha itse väitöskirjaan, on elämä sen jälkeen hyvin synkkää. Tutkijan työ on näyttäytyy silkkana epävarmuutena, apurahojen anomisena, jatkuvana kilpailuna ja paineena - eikä niinkään paneutumisena itse tutkimukseen. Kun olen ennenkin tehnyt ura- ja työpaikkavalintojani edes kutakuinkin eettiseltä pohjalta, tuntuu hassulta tehdä tietoinen valinta sellaiseen kelkkaan, jonka toimintatapoja en voi allekirjoittaa. Jos inhoan peliä jo valmiiksi, miksi suostuisin sitä pelaamaan?

Ehkä on hullua haaveilla yhdistävänsä elämänsä kiinnostuksen kohteet, oman onnen tavoittelu ja itsetuntemuksen tuomat tiedot omista työskentelytavoista ja paineensietokyvystä niin, että voisin oikeasti toimia osa-aikaisena opettajana ja samalla tehdä tieteellistä tutkimusta. Täällä tarjotaan kuitenkin vain joko-tai-vaihtoehtoja - ja niitäkin hyvinvoinninkokoisilla hintalapuilla, enkä ole sellaisia valmis maksamaan.

Isä joskus epäonnekseen opetti minulle sanonnan muut tekevät mitä osaavat, minä teen mitä haluan. En taida ihan vielä olla tarpeeksi aikuinen ymmärtääkseni, että tuulimyllyjä vastaan on turhauttavaa taistella. Jos teen niin kuin sydän sanoo, mutta omalla tavallani, voin ehkä ainakin olla ylpeä siitä, että edes yritin.

*Ja yllättäen tämä henkilökohtaisuus vaikutti vain ironiselta muinaisjäänteeltä suunnitelman nimessä, kun tarkoitus tuntui olevan kuitenkin vain saada kaikista niitä perinteisiä mafyke-opettajia!

1 kommentti:

  1. Heittäydytään siihen, mikä tekee onnelliseksi (mutta köyhäksi) :)

    VastaaPoista