Third coming of the white rational man!

Tai neljäs, en pysy laskuissa. Yleensä tuolla Reneeksi nimetyllä valkoisella, rationaalisella miehellä on ollut parempi ja virkistävämpi vaikutus minuun kuin tänä syksynä: ulkoilutus- ja heräämisseura on ollut ensiluokkaista hyvänmielen lähettiläisyyttä - ja läheisyyttä, sitä ei ole puuttunut! Vaan toisin kuin nykyaikaisen kielifilosofian suursetä Saul Kripke oletti, ei näillä nimillä (Rene, Remppa, Rene Descartes tai Valkoinen, Rationaalinen Mies) viitatakaan jokaisessa mahdollisessa maailmassa samaan objektiin, ja nyt onkin seuraa pitänyt jokin aivan muu kuin tuo ikkunaani (ja sydämeeni) ikuisiksi ajoiksi kuononjälkensä jättänyt rakkauden valkoinen jättiläinen. Tämä Rene ei herätä huokuttelemalla uuteen päivään eikä tunge liki vaan pikemminkin karkaa käsistä sitä visummin, mitä enemmän yritän häneen tarrautua. Ja koska jotain sentään olen matkallani oppinut, en usko takertumisen auttavaan voimaan. Siispä olen antanut Renen lepäillä rauhassa sillä välin, kun olen keskittynyt naiseuden riemussani itkemään Gilmoren tyttöjen äärellä.

Hermostuessani kaikkiin mahdollisiin elämän epäkohtiin eilen - muunmuassa nykyiseen tapaani vain valittaa kaikesta sen sijaan, että hyppisin riemusta tuon tuosta - erityisen suuttumuksen kohteena oli erään valkoisen ystäväni itsepintainen tulemattomuus, joka luonnollisesti oikeuttaa kaiken kiukun, jota sisälläni kannan. Minut, kaikkien vuodenaikojen tasapuolinen rakastaja, on ajettu tilanteeseen, jossa ilmatieteenlaitoksen havainnollistavat sääkuvat eivät tuo lohtua saati iloa, ja jossa hautaan itseni pelottavan mieluusti sisään verhot tiivisti ikkunan edessä. Rakkaani kevät, tuo luonnon, valon ja ihmisten hulluuden herättäjä, on aivan yhtä ainutkertainen, kuin seuraajansa tarjoamat lämpimät kesäsateet tai aurinkoiset päivät, joiden jälkeen tarkenee istua aamutunteihin jokirannassa. Ja syksy, sehän on eniten vuodenaikani kaikessa oranssin ja keltaisuuden väriloistossaan ja yliopiston käytäville palauttamissaan ystävissäni! Kunnes tulee talvi, ensimmäiset lumisateet ja raikas pakkasilma - ja olen sitä mieltä, ettei ole parempaa! Vaan nyt on päästetty valloilleen joku viidennen vuodenajan titteliä tavoitteleva nimetön pimeys - sellainen, joka pistää hokemaan mielessään jotain orastavasti mieleen muistuvaa laulua sanoilla "minne syksy on mennyt, mihin talvi on jäänyt"*, kuuntelemaan Arja Saijonmaata ja suunnittelemaan muuttoa ulkomaille.

Ei siis liene ihmekään, että orastava vatsahaava kalvaa, ja stressitasojeni mittaaminen tällä hetkellä voisi osoittautua lääketieteelliseksi mahdottomuudeksi. Jotain perustavanlaatuista puuttuu kuvastani nyt - enkä tarkoita ainoastaan olemattomia tulojani. Taloudellinen epävakaus on pientä maailmanloppua enteilevän pimeyden rinnalla. Kateellisena katselen Pohjois-Suomen lumensyvyyksiä, ja turhaudun, kun en tiedä englanninkielistä termiä sanalle pakkanen ilmaistakseni tarpeeksi hyvin, mikä mieltäni painaa. Sen sijaan aiheutan ensimmäisen parisuheriidan valittamalla siitä, ettei me koskaan tapella. Sen murheen hälveneminen ei kuitenkaan poistanut sitä tyhjyyttä, jonka pelkkä valkoinen ilman rationaalisuutta taikka miestä voisi täyttää.

*Onks tää Absoluuttisen Nollapisteen joltain biisiltä? Ehkä ne alkuperäiset sanat puhui kesästä ja syksystä, mutta tämä sopii paljon paremmin tähän hetkeen!

Ulkona sataa vettä ja kurkku on viimein uumottelevan viikon jälkeen oikeasti kipeä, kun säikähdän unimaailmasta ihmettelemään ilkeästi vinkuvaa herätyskelloa. Eikö viikossa pitänytkin olla yksi päivä, jolloin kello ei soi ja saan lojua sängyssä juuri niin pitkään kuin haluan? Jotain sellaista lupasin itselleni jo vuosia sitten, mutta taitavasti olen unohtanut tuon lupauksen tuon tuosta. On päiviä, joihin haluaa herätä. Halusin tästä sunnuntain, jota en nuku ohi. Tänään on aivan liian paljon asioita, joiden tunnelmoinnilta en halua riipiä hetkeäkään edes täydellisimmin veistettyjen unien hyväksi.

Viikonmittaisen väsymyksen jälkeen olin vähällä unohtaa, miten paljon hyviä asioita päiviin mahtuukaan. Muistutukseksi siitä vietin perjantai-illan katsoen Happy go Luckya toivoen sen tartuttavan osan onnellista vimmaansa suorituskeskeiseen olemiseeni. Kun viimein elämäni paras työrupeama on ohi, koetan muistaa keskittyä siihen, mikä oikeasti on oleellisinta: J'ai décidé d'être heureux, parce que c'est bon pour la santé - Olen päättänyt olla onnellinen, koska se on hyväksi terveydelle. Mutta onnea näyttääkin täällä olevan kahta sorttia: sitä jossa tehdään asioita, jotka tekevät onnelliseksi (vaikka sitten terveydellisin ja elämänlaadullisin uhrauksin) ja sitten sitä, jossa siihen kaikkeen saavutettuun onneen muistetaan myös keskittyä hyvällä omallatunnolla. Tänään on viimein jälkimmäisen vuoro.

Sen sijaan, että olisin jäänyt lauantaina kotiin sen houkuttelevamman vaihtoehdon ääreen, eli petiin potemaan väsymystä, kaiken tekemisen jälkistressiä ja murehtimaan kaiken tuon ikävyyden aiheuttamia, mutta kuitenkin olemattomia murheita, ryhdistäydyin ja ulkoilutin itseäni hetken hyvien ystävien seurassa. Toisin kuin tässä suorituskeskeisessä maailmassa voisi kuvitella, työskentely palkitsevimmankaan työn äärellä ei korvaa sitä kaikkea muuta, millä oman maailmansa onnellisuutta voi ruokkia. Kun siis työskentelyhuuruissani kuvittelin uhraavani arvokkaita työtunteja lauantai-illastani illanistujaisissa ja keikalla, päättelinkin tilanteen bussia odotellessani uudestaan. Ei nämä uhraukset ole pois elintärkeästä ajastastani, vaan välttämätön osa sitä kokonaiskuvaa, jossa on tarkoitus kyetä toimimaan onnellisena vielä tulevinakin hetkinä. Siksi täällä täytyy toisinaan seistä sateessa bussipysäkillä keskellä yötä kuunnellen Dusty Springfieldiä tajuten uudestaan, että tarkoitus on tehdä elämästä juuri sellainen elokuvan, jota voi hyvillä mielin katsella tuon tuosta ja iloita sen soundtrackeistä ja sivuhahmoista.

Tämä sunnuntai on siis tuon elokuvan intensiivistä ohjaamista. Sain aloitusapua tähän projektiini ystävältä, joka halusi heti aamun ensitöikseen jakaa tunnelmansa orastavasta krapulasta kanssani. Sadat kilometrit välissämme eivät estä sitä, että toisen elämän pienissä ja suurissa hetkissä voi elää täysivaltaisesti mukana. Sen sijaan kiire on se myrkky, joka säilöö jokapäiväisen, vaivattoman kommunikoinnin odottamaan parempia aikoja, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Siis kuule ystävä hyvä, saat olla täysipäiväinen osa tekemisiäni, jos vain niin haluat - niin se tekeminen onkin sitten paljon mukavampaa, vaikka välillä kiire kirjailisikin siihen nimensä!