Ulkona sataa vettä ja kurkku on viimein uumottelevan viikon jälkeen oikeasti kipeä, kun säikähdän unimaailmasta ihmettelemään ilkeästi vinkuvaa herätyskelloa. Eikö viikossa pitänytkin olla yksi päivä, jolloin kello ei soi ja saan lojua sängyssä juuri niin pitkään kuin haluan? Jotain sellaista lupasin itselleni jo vuosia sitten, mutta taitavasti olen unohtanut tuon lupauksen tuon tuosta. On päiviä, joihin haluaa herätä. Halusin tästä sunnuntain, jota en nuku ohi. Tänään on aivan liian paljon asioita, joiden tunnelmoinnilta en halua riipiä hetkeäkään edes täydellisimmin veistettyjen unien hyväksi.

Viikonmittaisen väsymyksen jälkeen olin vähällä unohtaa, miten paljon hyviä asioita päiviin mahtuukaan. Muistutukseksi siitä vietin perjantai-illan katsoen Happy go Luckya toivoen sen tartuttavan osan onnellista vimmaansa suorituskeskeiseen olemiseeni. Kun viimein elämäni paras työrupeama on ohi, koetan muistaa keskittyä siihen, mikä oikeasti on oleellisinta: J'ai décidé d'être heureux, parce que c'est bon pour la santé - Olen päättänyt olla onnellinen, koska se on hyväksi terveydelle. Mutta onnea näyttääkin täällä olevan kahta sorttia: sitä jossa tehdään asioita, jotka tekevät onnelliseksi (vaikka sitten terveydellisin ja elämänlaadullisin uhrauksin) ja sitten sitä, jossa siihen kaikkeen saavutettuun onneen muistetaan myös keskittyä hyvällä omallatunnolla. Tänään on viimein jälkimmäisen vuoro.

Sen sijaan, että olisin jäänyt lauantaina kotiin sen houkuttelevamman vaihtoehdon ääreen, eli petiin potemaan väsymystä, kaiken tekemisen jälkistressiä ja murehtimaan kaiken tuon ikävyyden aiheuttamia, mutta kuitenkin olemattomia murheita, ryhdistäydyin ja ulkoilutin itseäni hetken hyvien ystävien seurassa. Toisin kuin tässä suorituskeskeisessä maailmassa voisi kuvitella, työskentely palkitsevimmankaan työn äärellä ei korvaa sitä kaikkea muuta, millä oman maailmansa onnellisuutta voi ruokkia. Kun siis työskentelyhuuruissani kuvittelin uhraavani arvokkaita työtunteja lauantai-illastani illanistujaisissa ja keikalla, päättelinkin tilanteen bussia odotellessani uudestaan. Ei nämä uhraukset ole pois elintärkeästä ajastastani, vaan välttämätön osa sitä kokonaiskuvaa, jossa on tarkoitus kyetä toimimaan onnellisena vielä tulevinakin hetkinä. Siksi täällä täytyy toisinaan seistä sateessa bussipysäkillä keskellä yötä kuunnellen Dusty Springfieldiä tajuten uudestaan, että tarkoitus on tehdä elämästä juuri sellainen elokuvan, jota voi hyvillä mielin katsella tuon tuosta ja iloita sen soundtrackeistä ja sivuhahmoista.

Tämä sunnuntai on siis tuon elokuvan intensiivistä ohjaamista. Sain aloitusapua tähän projektiini ystävältä, joka halusi heti aamun ensitöikseen jakaa tunnelmansa orastavasta krapulasta kanssani. Sadat kilometrit välissämme eivät estä sitä, että toisen elämän pienissä ja suurissa hetkissä voi elää täysivaltaisesti mukana. Sen sijaan kiire on se myrkky, joka säilöö jokapäiväisen, vaivattoman kommunikoinnin odottamaan parempia aikoja, vaikka juuri niin ei pitäisi tehdä. Siis kuule ystävä hyvä, saat olla täysipäiväinen osa tekemisiäni, jos vain niin haluat - niin se tekeminen onkin sitten paljon mukavampaa, vaikka välillä kiire kirjailisikin siihen nimensä!