Tai neljäs, en pysy laskuissa. Yleensä tuolla Reneeksi nimetyllä valkoisella, rationaalisella miehellä on ollut parempi ja virkistävämpi vaikutus minuun kuin tänä syksynä: ulkoilutus- ja heräämisseura on ollut ensiluokkaista hyvänmielen lähettiläisyyttä - ja läheisyyttä, sitä ei ole puuttunut! Vaan toisin kuin nykyaikaisen kielifilosofian suursetä Saul Kripke oletti, ei näillä nimillä (Rene, Remppa, Rene Descartes tai Valkoinen, Rationaalinen Mies) viitatakaan jokaisessa mahdollisessa maailmassa samaan objektiin, ja nyt onkin seuraa pitänyt jokin aivan muu kuin tuo ikkunaani (ja sydämeeni) ikuisiksi ajoiksi kuononjälkensä jättänyt rakkauden valkoinen jättiläinen. Tämä Rene ei herätä huokuttelemalla uuteen päivään eikä tunge liki vaan pikemminkin karkaa käsistä sitä visummin, mitä enemmän yritän häneen tarrautua. Ja koska jotain sentään olen matkallani oppinut, en usko takertumisen auttavaan voimaan. Siispä olen antanut Renen lepäillä rauhassa sillä välin, kun olen keskittynyt naiseuden riemussani itkemään Gilmoren tyttöjen äärellä.
Hermostuessani kaikkiin mahdollisiin elämän epäkohtiin eilen - muunmuassa nykyiseen tapaani vain valittaa kaikesta sen sijaan, että hyppisin riemusta tuon tuosta - erityisen suuttumuksen kohteena oli erään valkoisen ystäväni itsepintainen tulemattomuus, joka luonnollisesti oikeuttaa kaiken kiukun, jota sisälläni kannan. Minut, kaikkien vuodenaikojen tasapuolinen rakastaja, on ajettu tilanteeseen, jossa ilmatieteenlaitoksen havainnollistavat sääkuvat eivät tuo lohtua saati iloa, ja jossa hautaan itseni pelottavan mieluusti sisään verhot tiivisti ikkunan edessä. Rakkaani kevät, tuo luonnon, valon ja ihmisten hulluuden herättäjä, on aivan yhtä ainutkertainen, kuin seuraajansa tarjoamat lämpimät kesäsateet tai aurinkoiset päivät, joiden jälkeen tarkenee istua aamutunteihin jokirannassa. Ja syksy, sehän on eniten vuodenaikani kaikessa oranssin ja keltaisuuden väriloistossaan ja yliopiston käytäville palauttamissaan ystävissäni! Kunnes tulee talvi, ensimmäiset lumisateet ja raikas pakkasilma - ja olen sitä mieltä, ettei ole parempaa! Vaan nyt on päästetty valloilleen joku viidennen vuodenajan titteliä tavoitteleva nimetön pimeys - sellainen, joka pistää hokemaan mielessään jotain orastavasti mieleen muistuvaa laulua sanoilla "minne syksy on mennyt, mihin talvi on jäänyt"*, kuuntelemaan Arja Saijonmaata ja suunnittelemaan muuttoa ulkomaille.
Ei siis liene ihmekään, että orastava vatsahaava kalvaa, ja stressitasojeni mittaaminen tällä hetkellä voisi osoittautua lääketieteelliseksi mahdottomuudeksi. Jotain perustavanlaatuista puuttuu kuvastani nyt - enkä tarkoita ainoastaan olemattomia tulojani. Taloudellinen epävakaus on pientä maailmanloppua enteilevän pimeyden rinnalla. Kateellisena katselen Pohjois-Suomen lumensyvyyksiä, ja turhaudun, kun en tiedä englanninkielistä termiä sanalle pakkanen ilmaistakseni tarpeeksi hyvin, mikä mieltäni painaa. Sen sijaan aiheutan ensimmäisen parisuheriidan valittamalla siitä, ettei me koskaan tapella. Sen murheen hälveneminen ei kuitenkaan poistanut sitä tyhjyyttä, jonka pelkkä valkoinen ilman rationaalisuutta taikka miestä voisi täyttää.
*Onks tää Absoluuttisen Nollapisteen joltain biisiltä? Ehkä ne alkuperäiset sanat puhui kesästä ja syksystä, mutta tämä sopii paljon paremmin tähän hetkeen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti