Sunnuntaista sunnuntaihin

Kahden sunnuntai välillä näyttää olleen nyt lähes kahdeksan kuukautta.Tekisi melkein mieli sanoa sen tarkoittavan sitä, viime aikoina viikkoni ovat olleet yhtä pitkää arkipäivää, mutten enää tiedä, pitääkö se paikkaansa. Kiirettä voi olla hyvässä ja pahassa, ja mainintani saisi tilanteen kuulostamaan siltä, että purnaisin elämästäni. Arki on helposti liian arvottava sana, jotain semmoista, missä viedään roskapussit eikä pidetä siitä. Mutta minulla on päiviä, jolloin pidän lähes kaikesta mitä teen - vaikka se tehtäisiinkin kiireessä ja paineen alla. Mutta silloin kun puhutaan sunnuntaista, ei siihen kiire eikä velvollisuudet kuulu. Sitä minä olen kaivannut tämän kahdeksan kuukauden kaiken hyvän ja pahan kiireen rinnalle: aikaa kun ei tarvitse tehdä mitään.

Tämä sunnuntai on vajaan neljän tunnin mittainen hetki junassa matkalla kodista toiseen. Kun ei kuulu tehdä mitään, ostan naisten lehden urheilumallin, ja luen sitä suklaan ja sipsien kera, kunnes nukahdan haaveilemaan tulevan viikon vähemmän kiireisestä ja enemmän omaehtoisesta hyvänolon hakemisesta. Mikäs on sen ihanampaa, kuin miettiä, kuinka ensi viikolla minäkin noudatan sokeritonta dieettiä, ja jätänpä kaiken lisäksi kahvinkin pois - onhan se kofeiinikin niin koukuttava asia! Salilla käyn vähintäänkin pari kertaa, en oharoi enää paitsioon jääneitä harrastuksia, muistan venytellä ja tehdä aamujoogat. Näin varmasti se kaikki kiire sitten meneekin varmasti mukavan seesteisissä tunnelmissa.

Olen tehnyt suunnitelmia niin kauan kuin muistan. Rakastin kalentereita jo ennen kuin minulla oli mitään niihin kirjoitettavaa. Olen innolla kaivamassa sen esiin aina kun jotain tulee päätökseen ja vaikka ei tulisikaan - se antaa mukavasti suuntaa ja selkeyttä muuten niin kaaokseen taipuvaiseen elämään. Things to do -listat, päiväkirjojen päiväkohtaiset aikataulutukset on laadittu elämäni monta kertaa ja monella eri värillä. Ne ovat rajoitteita kauniissa muodossa, ja ne yritetään saada näyttämään siltä, kuin itse tietäisin mikä on minulle parasta.

Unohdan vain, ettei se kalenterinatsi aina sitä tiedä, vaikka niin luulee. Suunnittelu on vain niin koukuttavaa, vähän kuin se aamukahvi tai iltapäivän suklaapatukka. Loppumatkan voinenkin miettiä, mihin tämä hyvinvointia edistämään tarkoitettu lakko nyt kannattaisikaan suunnata.

Kai pian on jo kulunut 20 päivää edellisestä postauksestani. Ei, graduni ei ole valmis. Se on edennyt, muttei edes hyvällä tahdolla voi sen katsoa seurailevan optimistisia suunnitelmiani. Feng shui katosi auringon myötä, ja tuo loputon harmaus on lepyttänyt hienoisemmatkin motivaationrippeet kaiken maan vaivojen ja vaikeuksien alle.

Tämä gradunrakentelu on turhan hienovaraista puuhaa. Sitä heiluttelee jos jokin: yöunet ja erityisesti niiden puutteet, kropan jo reilu kolme kuukautta kestänyt yhteistyökyvyttömyys*, yleiset jokapäiväiset velvollisuudet ja ihan vain sopivasti kohdalle sattuvat lauseet, joita ei gradun herkistämä mieli osaa ottaa vastaan. Virittelin jo mielessäni ohjeistusta siitä, kuinka minun mieltäni ei saa järkyttää juuri nyt millään isoilla asioilla tai uutisilla, eleillä tai sanomisilla. Mutta ei tässä mitkään ohjeistukset, säännöt ja silkkihansikkaat auta. Olen graduhirviö päästä varpaisiin! Pelastukoon ken voi, sillä tätä tämä nyt tulee olemaan vielä tovin!

Olen tässä nyt parisen päivää kuitenkin jopa melkein onnistuneesti lohduttanut itseäni ajatuksella, etteí tämäkään voi loputtomasti kestää**. On harvoja asioita, joihin hammaslääkäriteoria ei tepsi. Tämä tuskin on yksi niistä. Tämä on vain tuollainen yksi inhottava, stressaava ja kivulias hammaslääkärikäynti, joka kestää useamman kuukauden.

* tai -haluttomuus. Alan olla vainoharhojen siinä vaiheessa, kun epäilen jopa maallisen materiani liittoutuneen minua ja graduani vastaan!
** eihän?! Ainoa valo tunnelin päässä on se, että tämä oli joskus valmis!

Gradu-fengshui

Minulla ainakin kaksi vakiotapaa suhtautua siihen, että asiat eivät suju. Makaan lattialla kuunnellen musiikkia tai kirjoitan listan. Tänään auringonpaahtamassa, fengshui -asettelemassani työympäristössä kirjoittaminen sujuin harmillisen hitaasti kaikesta maten litkimisestä huolimatta*, ja turhautumisessani raivasin ikkunan äärestä tavarani lattialle kirjoittaakseni listan siitä, mitä tässä nyt oikein ollaan tekemässä.

Googletin tänään aikaisemmin blogeja hakusanalla gradu, ja erään 20 viikossa valmistuneen gradun innoittamana tein itselleni suunnitelman saada graduni valmiiksi 20 päivässä. Kunnianhimoista ehkä, järjetöntä mitä suurimmalla varmuudella, mutta kun viimein tajusin voivani itse asettaa itselleni tiukempia deadlineja kuin ennen Amerikan matkaa tai joskus alkuvuonna tai ensi keväänä, niin ajattelin ottaa heti itseni rajoittamisesta ja paineistamisesta kaiken irti. Hetken tuijotin aikaansaannostani kauhun vallassa, mutta pian tajusin, mikä aikarajojen tarkoitus on ikinä ollutkaan: saada jotain valmiiksi muutama päivä takarajan jälkeen.

Gradupäiväni on tänään ollut kuitenkin kaiken kaikkiaan armollinen ja tuottelias, vaikka olen kirjoittamisen lomassa tutustunut muunmuassa taloustieteeseen, pohtinut bruttokansantuotteen ja julkisen sektorin suhdetta ja sitä, miksi siitä ollaan niin huolissaan. Olen myös lukenut mielenkiintoisia blogitekstejä sekä selannut täysin huvimielessä toisenlaisia sivustoja. Päätin internetin raivaamiseni katselemalla tv-sarjaa, jota ei olisi pitänyt katsoa enää kahtena viimeisenä tuotantokautena, ja kun viimein olin urakkani suorittanut, kykenin jatkamaan kirjoittamista.

Tarvitsen pitkiä päiviä kotona, valmiiksi tehtyjä soijakastikkeita ja muita halpisruokia, joita syödäkseen suurin ponnistus on makaroonin keittäminen. Internetkin on rajallinen, ja kun se on kahlattu, en voi tehdä muuta kuin keskittyä. 

Jään siis tänne nyt kun sisäinenkin fengshui alkaa olla kohdillaan. Aurinko paistaa ikkunasta sisään jo yli seitsemän tuntia, ja voin soijakastikkeen huvetessa vaihtaa dieettini pirtelöön ja kaurapuuroon.

*pelkästään näiden sanojen käytöllä jo pääsee helsingin sanomien testissä kulttuurieliittiin!

Kaksituhatta-mikä-se-nyt-oli

Joskus 90-luvun lopulla mietittiin täysin alamittaisina mutta nuoruudelle tyypilliseen tapaan suuruudenhulluina*, mitä tekisimme, kun vuosituhat vaihtuu. Osa oli päättänyt menettää neitsyytensä tuona suurena hetkenä ja osalla oli vain vuosituhannen juhlat tiedossa. Tiedän jopa muutaman, joka onnistuikin saavuttamaan ikimuistoisen milleniumin: esimerkiksi eräs ystäväni onnistui juomaan puolisen pulloa Pohjanpoikaa ulkona reilun 20 asteen pakkasessa ja viimein sisälle juhlapaikkaan päästyään päätyi suoraan ambulanssin kyydillä vatsahuuhteluun. Oma vuosituhannenvaihteeni kalpeni tuon tarinan rinnalla - selkeimmin muistan vain sen, että olin ihastunut enkä halunnut pakkasesta huolimatta pitää pipoa ihastukseni ansainneen seurassa.

Nyt yhden teini-ikäisen vuosirenkaita myöhemmin vietettiin uudenvuoden illanistujaisia ystävien kanssa, mikä sinänsä on kivaa ja mielekästä, mutta itse vuodenvaihtuminen on menettänyt suurimman hohteensa sitten noiden ajankultaamien vuosien. Olinko joskus suunnitellut vuodelle 2014 jotain erityistä? Tuskin, sillä teiniminäni ei vielä osannut ajatella elämää kovin montaa vuotta edemmäksi ja kaksikymppinen minäni lopetti suunnittelemisen ja tulevaisuuden miettimisen tykkänään. Mutta riippumatta siitä, oliko vuodelle 2014 oma sarakkeensa kymmenvuotissuunnitelmassani**, täällä se nyt kuitenkin on seuranani. Eikä tämä hullummalta näytä - ei varsinkaan, jos vertaan joihinkin aiempiin uusiin vuosiini.

Kun viimein edeltäneiden vuosien lupaukseni ovat osoittautuneet oivaillisiksi tavoiksi kehittää itseään ja elämäänsä, voin nyt tyytyväisen onnellisena*** ja rakastuneena**** koettaa vielä osata suhtautua elämään ja sen haasteisiin ja yllätyksiin vähän vähemmän neuroottisuudella ja hälyllä kuin aikaisemmin. Ja mitä suunnitelmiin tulee, niin olen jo likipitäen onnistunut kvartaalisuunnitelmissa, vaikken haaveistani huolimatta haluakaan hyppiä asioiden edelle. Muutamien kuukausien luokse osaan ajatella ja siihen jopa suostun, vaikka riemuissani välillä tuntuukin tuo kaikki vuodelle 2014 tarjottu onni turhan isolta palalta pureksittavaksi.

Ehkä tänä vuonna pitäisikin vain opetella kestämään se sellainen onni.

*Voi sitä aikaa kun vielä kuvitteli voivansa suunnitella tulevaisuutensa tarkasti minkään ylimääräisen maailmankulun siihen puuttumatta. Muistaakseni samoihin aikoihin olin myös vakuuttunut tekeväni lapsia 20 vuoden iässä, koska enhän sentään halunnut olla vanha äiti. Noin viittä vuotta myöhemmin olin jo muuttanut mieleni, ja päätin hyvästä suunnitelmasta huolimatta tuossa vaiheessa elää nuoruuteni paremmin kuin olin ikinä teininä osannut - enhän sentään halunnut olla mikään teiniäiti!

** Mitä minunkaltaisella ihmisellä ei tietysti myöskään ole!

*** Se oli päämääräni vuoden 2012 alussa.

**** Vuosi sitten tätä kovasti pohdittiin, että voiko luvata rakastua. En niin tuollaisten asioiden lupaamisista tiedä, mutta ainakin nyt tuntui omalta osaltani olevan otollinen aika moiseen seikkailuun.