Junameditaatioita

Kuinka monta kertaa olenkaan miettinyt, että kirjoitan sitten, kunhan muut asiat ovat ensin kirjoitettu poies. Ne kaikki rivit ja kappaleet gradussa olivat etusijalla, mutta eivät kirjoittamiset suinkaan tutkintotodistukseen loppuneet. Tai lukemiset. Nyt värkättyäni ansioluetteloita kahdella eri kielellä kyllästyn hyötytekstiin hetkeksi, ja avaan viimein muut sivut.

Uudessa vuodessa on myös motivoiva vaikutus. Se houkuttaa miettimään mennyttä, niitä kuukausia ja päiviä, jotka luokitettiin menneeksi vuodeksi. Yritän kovasti miettiä listaani, ja saan päähäni Scandinavian Music Groupin uuden levyn ja kvinoan. Kun perustarpeet oli tyydytetty, mietin valmistumisen aiheuttamaa syyskuukausien kauhua, ensimmäistä työttömyysilmoitusta sitten lukion jälkeisen kesän ja turvallisen opiskelijaidentiteetin menetystä. Heittämällä piti tulla aikuiseksi, ottaa vastuu ja perustella omaa olemassaoloaan pahantahtoisiksi oletetuille tahoille.

On vaikea asettua aikuisten maailmaan, jos aikuisten maailman kuvittelee paikaksi, jossa täytetään muiden odotuksia ja loputtomia lomakepinoja. Kun viimein pääsin pahimman yli, onkin edessä haaveita ja toiveita tulevasta, ja toisinaan jopa itseni yllättävää ponnistelua sitä kohti. Vaikka tähdet ovat taitavasti aiemmin toiveitani toteuttaneetkin, ei niiden kontolla ole nämä uusimmat yritykset vaan konkreettiset rivit paperilla ja värikkäät ansioluettelot ajavat sitä asiaa. Samanlaiseen puhtiin ja intoon astuin tajutessani opiskelevani juuri sitä alaa, joka parhaimmillaan saa tärisemään onnesta.

Puolustaessani vimmalla rustaamiani tekeleitäni kritiikiltä huomaan sen saman kovapäisyyden kuin aina aiemminkin, ja olen hetken aikaa onnellinen siitä, että olen tässä juuri nyt ja juuri tällaisena. Kävi miten kävi. Menetän toivoni vasta vähän myöhemmin – jos siihen on aihetta.

Tein uuden vuoden lupauksen olla ajattelematta aina pahinta vaihtoehtoa. Vaihdan ne pahimmat mielikuvat vaikka väkisillä johonkin leppoisampaan – uudestaan ja uudestaan. Toivottavasti siitä säästyvän energian osaan suunnata sitten johonkin muuhun, esimerkiksi erilaisten haaveiden toteuttamiseen. Että tervetuloa 2015, minua ei pelota (ainakaan enää niin paljoa).

Sunnuntaista sunnuntaihin

Kahden sunnuntai välillä näyttää olleen nyt lähes kahdeksan kuukautta.Tekisi melkein mieli sanoa sen tarkoittavan sitä, viime aikoina viikkoni ovat olleet yhtä pitkää arkipäivää, mutten enää tiedä, pitääkö se paikkaansa. Kiirettä voi olla hyvässä ja pahassa, ja mainintani saisi tilanteen kuulostamaan siltä, että purnaisin elämästäni. Arki on helposti liian arvottava sana, jotain semmoista, missä viedään roskapussit eikä pidetä siitä. Mutta minulla on päiviä, jolloin pidän lähes kaikesta mitä teen - vaikka se tehtäisiinkin kiireessä ja paineen alla. Mutta silloin kun puhutaan sunnuntaista, ei siihen kiire eikä velvollisuudet kuulu. Sitä minä olen kaivannut tämän kahdeksan kuukauden kaiken hyvän ja pahan kiireen rinnalle: aikaa kun ei tarvitse tehdä mitään.

Tämä sunnuntai on vajaan neljän tunnin mittainen hetki junassa matkalla kodista toiseen. Kun ei kuulu tehdä mitään, ostan naisten lehden urheilumallin, ja luen sitä suklaan ja sipsien kera, kunnes nukahdan haaveilemaan tulevan viikon vähemmän kiireisestä ja enemmän omaehtoisesta hyvänolon hakemisesta. Mikäs on sen ihanampaa, kuin miettiä, kuinka ensi viikolla minäkin noudatan sokeritonta dieettiä, ja jätänpä kaiken lisäksi kahvinkin pois - onhan se kofeiinikin niin koukuttava asia! Salilla käyn vähintäänkin pari kertaa, en oharoi enää paitsioon jääneitä harrastuksia, muistan venytellä ja tehdä aamujoogat. Näin varmasti se kaikki kiire sitten meneekin varmasti mukavan seesteisissä tunnelmissa.

Olen tehnyt suunnitelmia niin kauan kuin muistan. Rakastin kalentereita jo ennen kuin minulla oli mitään niihin kirjoitettavaa. Olen innolla kaivamassa sen esiin aina kun jotain tulee päätökseen ja vaikka ei tulisikaan - se antaa mukavasti suuntaa ja selkeyttä muuten niin kaaokseen taipuvaiseen elämään. Things to do -listat, päiväkirjojen päiväkohtaiset aikataulutukset on laadittu elämäni monta kertaa ja monella eri värillä. Ne ovat rajoitteita kauniissa muodossa, ja ne yritetään saada näyttämään siltä, kuin itse tietäisin mikä on minulle parasta.

Unohdan vain, ettei se kalenterinatsi aina sitä tiedä, vaikka niin luulee. Suunnittelu on vain niin koukuttavaa, vähän kuin se aamukahvi tai iltapäivän suklaapatukka. Loppumatkan voinenkin miettiä, mihin tämä hyvinvointia edistämään tarkoitettu lakko nyt kannattaisikaan suunnata.

Kai pian on jo kulunut 20 päivää edellisestä postauksestani. Ei, graduni ei ole valmis. Se on edennyt, muttei edes hyvällä tahdolla voi sen katsoa seurailevan optimistisia suunnitelmiani. Feng shui katosi auringon myötä, ja tuo loputon harmaus on lepyttänyt hienoisemmatkin motivaationrippeet kaiken maan vaivojen ja vaikeuksien alle.

Tämä gradunrakentelu on turhan hienovaraista puuhaa. Sitä heiluttelee jos jokin: yöunet ja erityisesti niiden puutteet, kropan jo reilu kolme kuukautta kestänyt yhteistyökyvyttömyys*, yleiset jokapäiväiset velvollisuudet ja ihan vain sopivasti kohdalle sattuvat lauseet, joita ei gradun herkistämä mieli osaa ottaa vastaan. Virittelin jo mielessäni ohjeistusta siitä, kuinka minun mieltäni ei saa järkyttää juuri nyt millään isoilla asioilla tai uutisilla, eleillä tai sanomisilla. Mutta ei tässä mitkään ohjeistukset, säännöt ja silkkihansikkaat auta. Olen graduhirviö päästä varpaisiin! Pelastukoon ken voi, sillä tätä tämä nyt tulee olemaan vielä tovin!

Olen tässä nyt parisen päivää kuitenkin jopa melkein onnistuneesti lohduttanut itseäni ajatuksella, etteí tämäkään voi loputtomasti kestää**. On harvoja asioita, joihin hammaslääkäriteoria ei tepsi. Tämä tuskin on yksi niistä. Tämä on vain tuollainen yksi inhottava, stressaava ja kivulias hammaslääkärikäynti, joka kestää useamman kuukauden.

* tai -haluttomuus. Alan olla vainoharhojen siinä vaiheessa, kun epäilen jopa maallisen materiani liittoutuneen minua ja graduani vastaan!
** eihän?! Ainoa valo tunnelin päässä on se, että tämä oli joskus valmis!

Gradu-fengshui

Minulla ainakin kaksi vakiotapaa suhtautua siihen, että asiat eivät suju. Makaan lattialla kuunnellen musiikkia tai kirjoitan listan. Tänään auringonpaahtamassa, fengshui -asettelemassani työympäristössä kirjoittaminen sujuin harmillisen hitaasti kaikesta maten litkimisestä huolimatta*, ja turhautumisessani raivasin ikkunan äärestä tavarani lattialle kirjoittaakseni listan siitä, mitä tässä nyt oikein ollaan tekemässä.

Googletin tänään aikaisemmin blogeja hakusanalla gradu, ja erään 20 viikossa valmistuneen gradun innoittamana tein itselleni suunnitelman saada graduni valmiiksi 20 päivässä. Kunnianhimoista ehkä, järjetöntä mitä suurimmalla varmuudella, mutta kun viimein tajusin voivani itse asettaa itselleni tiukempia deadlineja kuin ennen Amerikan matkaa tai joskus alkuvuonna tai ensi keväänä, niin ajattelin ottaa heti itseni rajoittamisesta ja paineistamisesta kaiken irti. Hetken tuijotin aikaansaannostani kauhun vallassa, mutta pian tajusin, mikä aikarajojen tarkoitus on ikinä ollutkaan: saada jotain valmiiksi muutama päivä takarajan jälkeen.

Gradupäiväni on tänään ollut kuitenkin kaiken kaikkiaan armollinen ja tuottelias, vaikka olen kirjoittamisen lomassa tutustunut muunmuassa taloustieteeseen, pohtinut bruttokansantuotteen ja julkisen sektorin suhdetta ja sitä, miksi siitä ollaan niin huolissaan. Olen myös lukenut mielenkiintoisia blogitekstejä sekä selannut täysin huvimielessä toisenlaisia sivustoja. Päätin internetin raivaamiseni katselemalla tv-sarjaa, jota ei olisi pitänyt katsoa enää kahtena viimeisenä tuotantokautena, ja kun viimein olin urakkani suorittanut, kykenin jatkamaan kirjoittamista.

Tarvitsen pitkiä päiviä kotona, valmiiksi tehtyjä soijakastikkeita ja muita halpisruokia, joita syödäkseen suurin ponnistus on makaroonin keittäminen. Internetkin on rajallinen, ja kun se on kahlattu, en voi tehdä muuta kuin keskittyä. 

Jään siis tänne nyt kun sisäinenkin fengshui alkaa olla kohdillaan. Aurinko paistaa ikkunasta sisään jo yli seitsemän tuntia, ja voin soijakastikkeen huvetessa vaihtaa dieettini pirtelöön ja kaurapuuroon.

*pelkästään näiden sanojen käytöllä jo pääsee helsingin sanomien testissä kulttuurieliittiin!

Kaksituhatta-mikä-se-nyt-oli

Joskus 90-luvun lopulla mietittiin täysin alamittaisina mutta nuoruudelle tyypilliseen tapaan suuruudenhulluina*, mitä tekisimme, kun vuosituhat vaihtuu. Osa oli päättänyt menettää neitsyytensä tuona suurena hetkenä ja osalla oli vain vuosituhannen juhlat tiedossa. Tiedän jopa muutaman, joka onnistuikin saavuttamaan ikimuistoisen milleniumin: esimerkiksi eräs ystäväni onnistui juomaan puolisen pulloa Pohjanpoikaa ulkona reilun 20 asteen pakkasessa ja viimein sisälle juhlapaikkaan päästyään päätyi suoraan ambulanssin kyydillä vatsahuuhteluun. Oma vuosituhannenvaihteeni kalpeni tuon tarinan rinnalla - selkeimmin muistan vain sen, että olin ihastunut enkä halunnut pakkasesta huolimatta pitää pipoa ihastukseni ansainneen seurassa.

Nyt yhden teini-ikäisen vuosirenkaita myöhemmin vietettiin uudenvuoden illanistujaisia ystävien kanssa, mikä sinänsä on kivaa ja mielekästä, mutta itse vuodenvaihtuminen on menettänyt suurimman hohteensa sitten noiden ajankultaamien vuosien. Olinko joskus suunnitellut vuodelle 2014 jotain erityistä? Tuskin, sillä teiniminäni ei vielä osannut ajatella elämää kovin montaa vuotta edemmäksi ja kaksikymppinen minäni lopetti suunnittelemisen ja tulevaisuuden miettimisen tykkänään. Mutta riippumatta siitä, oliko vuodelle 2014 oma sarakkeensa kymmenvuotissuunnitelmassani**, täällä se nyt kuitenkin on seuranani. Eikä tämä hullummalta näytä - ei varsinkaan, jos vertaan joihinkin aiempiin uusiin vuosiini.

Kun viimein edeltäneiden vuosien lupaukseni ovat osoittautuneet oivaillisiksi tavoiksi kehittää itseään ja elämäänsä, voin nyt tyytyväisen onnellisena*** ja rakastuneena**** koettaa vielä osata suhtautua elämään ja sen haasteisiin ja yllätyksiin vähän vähemmän neuroottisuudella ja hälyllä kuin aikaisemmin. Ja mitä suunnitelmiin tulee, niin olen jo likipitäen onnistunut kvartaalisuunnitelmissa, vaikken haaveistani huolimatta haluakaan hyppiä asioiden edelle. Muutamien kuukausien luokse osaan ajatella ja siihen jopa suostun, vaikka riemuissani välillä tuntuukin tuo kaikki vuodelle 2014 tarjottu onni turhan isolta palalta pureksittavaksi.

Ehkä tänä vuonna pitäisikin vain opetella kestämään se sellainen onni.

*Voi sitä aikaa kun vielä kuvitteli voivansa suunnitella tulevaisuutensa tarkasti minkään ylimääräisen maailmankulun siihen puuttumatta. Muistaakseni samoihin aikoihin olin myös vakuuttunut tekeväni lapsia 20 vuoden iässä, koska enhän sentään halunnut olla vanha äiti. Noin viittä vuotta myöhemmin olin jo muuttanut mieleni, ja päätin hyvästä suunnitelmasta huolimatta tuossa vaiheessa elää nuoruuteni paremmin kuin olin ikinä teininä osannut - enhän sentään halunnut olla mikään teiniäiti!

** Mitä minunkaltaisella ihmisellä ei tietysti myöskään ole!

*** Se oli päämääräni vuoden 2012 alussa.

**** Vuosi sitten tätä kovasti pohdittiin, että voiko luvata rakastua. En niin tuollaisten asioiden lupaamisista tiedä, mutta ainakin nyt tuntui omalta osaltani olevan otollinen aika moiseen seikkailuun.

Jouluidylli

Joka vuosi talvi yllättää autoilijat ja joulu minut. Tänä vuonna tosin talvea ei sen kummemmin edes tullut, mutta joulu vietetään vesisateesta huolimatta ja sen kummemmin valmistautumatta.

En ole ikinä ajatellut olevani jouluihminen, kuten jotkut ovat. En leivo pipareita saati piparkakkutaloja, mutta paistan kyllä sujuvasti joulutorttuja vielä maaliskuussakin. En tee joulusiivouksia enkä todellakaan vaihda komeroihini uusia hyllypapereita tulevien pyhien kunniaksi, mutta osaan tarvittaessa uusiokäyttää pahan punaviinin glögin sekaan. En ala kutoa hyvissä ajoin kesällä tai hamstraa keväästä lähtien lahjoja, mutta jos sopivan lahjan löydän hyvissä ajoin, annan sen varmuuden vuoksi heti ensimmäisen tilaisuuden tullen saajalleen, koska en malta odottaa ihan jouluun asti. En lähetä joulukortteja, mutta riemuitsen kyllä saadessani niitä. En raski ostaa joulukalenteria, mutta yleensä syyskuussa laskeskelen jo päiviä jouluun. En koristele asuntoani jouluiseksi, mutta lahjoja paketoidessa hyräilen joululauluja ja kuvittelen helposti asuvani joulun taikamaassa ja tunnelmassa – ainakin jos on lunta.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen löytänyt itsestäni paljon uusia puolia, ja nyt viettäessäni päivän jouluostoksilla riitelemättä tai edes hermostumatta ja paketoidessani huolella valittuja paketteja yhtä huolella valittuihin kääreisiin yhteisessä lahjapajassa Loirin joululaulujen tahtiin tulen loimutessa överi-idyllisesti kakluunissa, olin valmis hyppäämään rajan pullantuoksuiselle puolelle heti kättelyssä ja unohtamaan kaiken muun paitsi tuon idyllin ylläpitäminen. Yhtäkkiä minä olin se, joka uteli äidiltä karjalanpiirakoiden perinnereseptiä ja ystävän äidin lanttulaatikon ohjetta. Joulunpyhien lipumatta edes ohitse olin jo valmis aloittamaan seuraavan suunnittelemista – ja mietin, että saisikohan marimekon komeita kortteja jo alennusmyynneistä ensi joulun varalle!

Onneksi on kuitenkin näitä palauttavia tekijöitä, jottei ihan pääse unohtumaan joulun satumaahan. Kummasti unohtuu kakluunit, Lumiukko-tarinat ja piparitalosuunnitelmat, kun takaraivossa köhii gradunpahasen sivuilta muutama aikoja sitten kuollut ja kuopattu setä, ja joululahjaksi saatu uusi tietokone velvoittaa kirjoittamaan, vaikkei vielä huvittaisi. Viimeistään siinä kohtaa tietää joulun olevan onnellisesti (ja onneksi!) ohi, kun istuu 13 tuntia junassa miettien todella kantilaista aikataulutusta tammikuuhun kello kuuden herätyksineen ja juoksulenkkeineen.

Ajattelin panostaa tulevanakin vuotena arkeen. Mutta kummasti paremmin sitäkin osaa arvostaa nyt, kun on hetkellisesti pysytellyt jossain aivan toisissa maailmoissa – semmoisissa, joissa on lunta ja kynttilöitä eikä vain vesisadetta ja Kirka-kirkasvalolamppuja.  

Aikuisten juhla

Jokin aika sitten kolme hulttiota kulkivat kiltisti yhdeksän aikaan olohuoneeseensa, ostivat kahden euron kaljoja kaksi tuntia ja jatkoivat sitten matkaa halvan viinin ääreen naapurikorttelin kellaribaariin. Silloin sattui ja tapahtui, kuulemma niin paljon, että yhden vuoden mittainen yhteisen kodin jakaminen tuntui paljon vuotta pidemmältä. Nyt kuusi vuotta myöhemmin otan tarinan kohteliaisuutena, vaikka varmasti me kaikki kolme jaamme saman tunteen siitä, että onneksi ei tarvitse enää - jopa minä suostun vain muistelemaan kaikkea tuota kimaltavin nostalgiahuuruin täältä turvallisen välimatkan päästä. Kaupungit ovat vaihtuneet, elämä saanut edes kutakuinkin suunniksi sanottavia reittejä, ja muutamien vuosien keveän aikuisten asioiden opettelujen jälkeen vuorossa oli ultimaattinen nuorten aikuisten parisuhdeviikonloppu.

Aika vanhaksi sain elää ennen kuin tähän pelottavan vakavamieliseen rajapyykkiin päästiin. Ennen oli kaveriporukoita, tyttöjä ja poikia ja railakkaita illanviettoja niin pariutuneiden kuin pariutumattomienkin kesken. Pariskunnittuminen ei ollut mikään juttu, ja toisaalta ihan aina ei omat parisuhteet olisivatkaan sietäneet päivänvaloa. Perjantai-illan kiinnostuksen kohteet olivat pitkälti samat riippumatta virallisesta statuksesta, mutta nyt vuosien jälkeen tilanne on muuttunut. 

Tuskin kukaan edelleenkään haluaa erityisemmin tuoda esiin omaa aikuisuuttaan* ja tehdä pesäeroa nuoriin hulttioihin tietoisesti, mutta mustaherukkaliköörijuustokakku ja kreikkalainen jälkiruokaviini tervetuliaismaljojen, alkusalaatin ja yrtein maustetun risoton jälkeen piirtää huutomerkkejä tämän vuoden itsenäisyyspäivän ylle. Yritin pelastaa tilannetta riemuitsemalla remuavista mielenosoittajista ja soittamalla tunnelmamusiikiksi Pää kii -orkesteria, mutta pyristelyistäni huolimatta on kai pakko tunnustaa, että tuo kaikki oli todella tervetullutta, uutta ja virkistävää. Juhlittuani pitkän illallisen ja illanvieton verran kolmen hulttion nykyisiä elämäntilanteita ja onnekkuuksia** en edes osannut paheksua taksimatkan kustannuksia leveän pedin lämmössä kaiken riemun jälkeen.

Kun tämä aikuistunut mustalaisleiri oli juhlinut juhlittavansa kahden päivän aikana, ja sunnuntai osoittautui vielä hyväksi päiväksi kävellä kaupungin joulumarkkinoille syömään muikkuja talviseen telttaan ja juomaan joulurooibosta vanhaan kortteliin piilotettuun kahvilaan, hihkuin onnessani sitä, että elämäni muistuttaa vähintäänkin jotain hellyyttävää romaania, vaikkei se ihan yliluonnollisiin satutarinoihin yltäisikään. Jouduin kuitenkin toisen pyynnöstä listaamaan kaiken sen ihmeellisyyden, mitä väitän esiintyvän ainoastaan kirjoissa ja elokuvissa, ja saan kuulla, että tämähän on ihan normaalia elämää.

En olisi muutamia vuosia sitten uskonut, että tällainen normaalius ja aikuisuus asettuu samoihin nurkkiin oman vimmaisuuteni kanssa - enkä ainakaan sitä, että otan sen kaikella lämmöllä ja rakkaudella vastaan sen suuremmitta mielenosoituksitta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että tähän omaan pieneen onnellisuusprojektiini on liittoutunut eräs toinenkin pääurakoitsija, joka onnistuu juuri sopivalla otteella täydentämään oman rakennelmani parhaita puolia.

Ja koska lumi on vihdoin maassa***, en keksi enää yhtään syytä olla olematta onnellinen tästä kaikesta.

*paitsi minä ehkä vähän ylikorostetusti, kun ehdottelin viikonlopun pukukoodiksi aikuista. Koska osan porukastamme tarvitsee olla aikuisia jo viitenä päivänä viikossa, tähän pyyntöön ei kuitenkaan suostuttu. Taidan siis olla aika onnekas, kun aikuisena oleminen on edelleen vain tällainen kiva roolileikki silloin tällöin.

** sekä niiden kolmen muun onneksuuksia, kun ovat osuneet kaiken maan hulttioiden joukosta juuri meidän kohdallemme!

*** ainakin vielä huomiseen