Viimein voin sanoa, että hommat alkavat sujua - sekä minusta riippuvat että minusta täysin riippumattomat - eikä tämä mun onnellisuusprojekti olekaan enää niinkään sitä projektia vaan enemmän sitä onnea! Sain kesätöistä soiton, joka sisälsi hyvin anteliaat järjestelyt sen eteen, että he saisivat nauttia seurastani tulevanakin kesänä, ja jälkikäteen vielä kuulin, että meidän monitoimihäärääjä töistä oli kehuskellut minua päättäville elimille ja niinpä kuuntelin tällä viikolla jokin aamu haltioituneena 50%:n* työajan tarjoavia työvuorolistoja: "Sulla ois maanantai vapaa, ja tiistai vapaa, sit keskiviikko vapaa, sit ois pari iltaa, sit ois viis vapaata [...] sit ois pari pitkää päivää, sit ois juhannus vapaana...." Eipä tuollaiseen puheluun voinut paljon muuta todeta, kuin että mun elämä taitaa olla luksusta**!
Mutta tuollaiset itsestäni kutakuinkin riippumattomat*** onnen potkut ovat kuin lottovoittoja sen rinnalla, että voin reteästi todeta harppovani ihan itse isoin askelin kohti ensimmäistä akateemista tutkintoani (sanoinhan jo, että ihan itse!)! Kandimörkö alkaa olla selätetty niin kunnolla, että eilen illalla puhelimessa totesin ystävälleni odottavani nukkumaanmenoaikaa siksi, että pääsisin taas pian aamun kirjoitushommiin. Ja se edistyy, vaikkakin hitaasti, mutta en ole silti luovuttanut, ja sen takia se näyttää edistyvän päivä päivältä enemmän! Olen aika iloinen siitä, että vuosien kuluttua ajan kultaamien muistojen välkkeessä lausutut "Se kandihan nyt oli ihan pikkujuttu, sujuu kuin itsestään!" -sanat eivät oikeasti ole niin suuren luokan alkemiaa kuin olisin voinut alunperin ajatella. Pikkujuttu tämä ei missään nimessä ole (koska teen niin mieluusti kaikista tosi isoja ja tunnepitoisia asioita!), eikä suju kuin itsestään, sillä ihan itse olen joutunut ne lähteet penkomaan, niiden kanssa taistelemaan, sanavalintoja miettimään ja liian vimmalla kirjoitettuja lauseita korjaamaan, mutta se sentään sujuu - ja vieläpä itkemättä!
Ja on mun elämässä vielä semmoisia yllätyssektoreitakin! Tänään sen yllätysektorin voimin treenailin päällä- ja käsilläseisontaan kesänurmikolla sellaisessa seurassa, josta ei voi jäädä kuin hyvä mieli!
*joka muuten paljastui jotenkin mystisesti kuitenkin 70%:ksi enkä yhtään ymmärrä, että miten, kun mun täytyy lähinnä kävästä muutaman kerran viikossa paikalla!
**tosin aavistuksen köyhää sellaista, mutta en varmaankaan enää ikinä tule olemaan yhtä köyhä kuin mitä tämän talven olin! Tällaisen kunnon askeettisuuden jälkeen mikä tahansa palkka tai palkan murto-osa on paljon rahaa, kun kuukausittainen varma tulo on alittanut vuokramenot satasella 8 kuukauden ajan (tosin oonhan mä aina silloin tällöin muutaman kolikon tienannut tässä opintoja operoidessa, kun asunnon lisäksi olen saanut selkeästi talven mittaan jotain syödäksenikin)!
***Okei, erityisesti sinä tamperelainen lukija, joka kiirehdit sanomaan, että kyllähän sä itse olet työsi hyvin tehnyt ja sillä on varmasti ollut vaikutusta tilanteeseen, niin vetoan nyt siihen, että noita päteviä, kesätyöttömiä ystäviäni katsellessa oon kyllä sitä mieltä, että (kesä)työt tuntuu olevan tätä nykyä oikeasti lottovoitto ja vaikka kuinka pyrkisi olemaan sopivan pedantti, mutta kuitenkin leppoisa ja helposti lähestyttävä työtoveri, joka tekee parhaansa ottaakseen vastuulleen oman osansa työpaikkansa annista ja suoriutua tehtävistään kunnialla, niin se nyt ei vielä takaa yhtään mitään. Se takaa korkeintaan sen, ettet saa potkuja ennen määräaikaisen sopimuksen päättymistä.
torstai 31. toukokuuta 2012
lauantai 19. toukokuuta 2012
"Sano sinä, kun olet noin vanha ja viisas kettu..."
Tämä kotiseutumatkailu on kyllä osiltaan masentavaa, sillä vasta palattuaan johonkin paikkaan tajuaa olleen hyvin kauan pois. Ja jos jostain on jo ehtinyt olla hyvin kauan pois, tarkoittaa se myös sitä, että on itse täytynyt elää hyvin, hyvin kauan. Sama tapahtui myös toisissa kotimaisemissani viikko sitten, kun tajusin eläväni ajassa, jolloin Vakkarin häppäriolut maksoi 2 euroa ja Kauppakadulla oli toimiston sijaan yksi maailman ihanimmista kodeista. Siinä ajassa, jolloin iskä oli vain meidän hulttioiden iskä, jolloin oli se baari, jossa käydä perjantaikaljalla (tai kadehtia sitä, ettei sinne perjantain iltavuoron takia koskaan itse päässytkään) ja jolloin ketään (varsinkaan Kelaa) ei kiinnostanut se, kuinka monetta vuotta opiskeltiin.
Täällä toisaalla huomaan olevani vanha nostalgisoidessani metsätiellä hyppyreinä käytettyjä kiviä ja puiden juuria (koska sehän olisi vähän niinkuin ratsastaisi, kun pyörällä vähän hyppäyttää!). Hämmästyn huomatessani, kuinka ensinäkemältä epäolennaisia ja vähäpätöisiä asioita on joltain menneeltä ajalta painunut mielensä muistipeliin: muistan ne pihalaatat, jotka ovat edelleen yhtä hiekanharmaat ja vaatimattomat, joissa edelleen on ne samat kolot, jotka tekevät vaikutelman, että yhteen niistä olisi joku joskus piirtänyt Suomen kartan. Ja olen noista laatoista iloinen, sillä hyvin harvat täälläkään ovat säilyneet ennallaan.
Yhden koiran elämä on vaihtunut toiseen, pihaa ympäröivät pihlajat ovat ottaneet osansa naapurin sedän puutarhaharrastuksesta, vuosikausiin ei ole ollut enää yhtäkään sellaista poroa, jonka tietäisin nimenneeni ja nyt viimein ei vain ole enää poroja - ainakaan meillä. Enää ei ajella poroaidoille, kelkkareitinkin varrelta on metsät kadonneet enkä osaisi siellä liikkua enää eksymättä. Hevoset ovat hävinneet niiltä main vuosia sitten, talli on rapistunut ja ovet lukittu lopullisesti.
Ja kun toinen noista lapsista kysyy, että mitä leikkejä sinä silloin leikit, kun olit pieni?, niin en enää osaakaan kertoa kirkonrotan sääntöjä tai tarkalleen muistaa, miten törppöstä tai kymmentä tikkua laudalla pelattiin.
En tunnista ajankulumista omassa elämässä, niissä omissa neliöissä, jotka ovat vaihtuneet muutamaa kertaa useammin kuin kaupungit. En edes siinä kohtaa, kun tajuan entisen poikaystävä olevan 10 vuotta vanhempi kuin niissä luuloissa, joiden mukaan hän oli minua viisi vuotta vanhempi juuri siksi, että luvut ja symmetria olivat nuorelle minulle niin oleellisia. Erityisesti olen uskomatta ajan kulumiseen siinä vaiheessa, kun ystäväni haluaa jälleen kerran minun laskevan opiskeluvuosiani merkiksi hänelle, ettei hänellä ole mihinkään mikään kiire. Ja lapsetkin täällä pohjoisessa kasvavat ja lähenevät kymmentä vuotta ainoastaan siksi, että lapsena aika vain kuluu nopeammin.
Hetkittäin voin yhtyä siihen hirvensalolaisen rivitalopojan reippaaseen ja raikuvaan lauluun miksi aika kuluu niin nopeaa, mä en halua että se kuluu niin nopeaa! Vaikka en missään nimessä haluaisi vaihtaa osia 15- tai 20-vuotiaan minäni kanssa, enkä itseasiassa edes sen pienen tytön, jonka maailman täytti lehmät, hevoset ja porot ja se eräs meidän luokkalainen poika, joka näytti Jari Litmaselta, sillä sillä tytöllä on vielä edessä se kaikki muu, mitä tähän päivään vaaditaan, niin kyllähän se nyt silti hiukan hirvittää ajatella, että mitä jos seuraavatkin 27 vuotta kuluvat yhtä nopeasti kuin nämä menneet. Jos ajan pitäisi pysähtyä, niin olisin aika tyytyväinen, jos se valitsisi juuri tämän ajankohdan elämästäni.
Onneksi eräs suosikki itsepetokseni muoto on ajatella, että muut vanhenevat enkä suinkaan minä. Se, että ystävillä on lapsia ja asuntolainaa, vakituiset työpaikat ja tutkinnot, tarkoittaa ainoastaan sitä, että ne vanhenevat - en minä. On hankala kuvitella olevansa vanha, kun niin mieluusti edelleen täyttää päivänsä Totoroilla, Aknestikeilla ja ylipäänsä kaikella mielekkäällä. Sovitaanhan, että vanhuus on vasta joskus sitten, kun elämä ei ole enää mukavaa?
Tuollaisella määritelmällä varustettua vanhuutta vastaan osaan kyllä taistella!
Täällä toisaalla huomaan olevani vanha nostalgisoidessani metsätiellä hyppyreinä käytettyjä kiviä ja puiden juuria (koska sehän olisi vähän niinkuin ratsastaisi, kun pyörällä vähän hyppäyttää!). Hämmästyn huomatessani, kuinka ensinäkemältä epäolennaisia ja vähäpätöisiä asioita on joltain menneeltä ajalta painunut mielensä muistipeliin: muistan ne pihalaatat, jotka ovat edelleen yhtä hiekanharmaat ja vaatimattomat, joissa edelleen on ne samat kolot, jotka tekevät vaikutelman, että yhteen niistä olisi joku joskus piirtänyt Suomen kartan. Ja olen noista laatoista iloinen, sillä hyvin harvat täälläkään ovat säilyneet ennallaan.
Yhden koiran elämä on vaihtunut toiseen, pihaa ympäröivät pihlajat ovat ottaneet osansa naapurin sedän puutarhaharrastuksesta, vuosikausiin ei ole ollut enää yhtäkään sellaista poroa, jonka tietäisin nimenneeni ja nyt viimein ei vain ole enää poroja - ainakaan meillä. Enää ei ajella poroaidoille, kelkkareitinkin varrelta on metsät kadonneet enkä osaisi siellä liikkua enää eksymättä. Hevoset ovat hävinneet niiltä main vuosia sitten, talli on rapistunut ja ovet lukittu lopullisesti.
Ja kun toinen noista lapsista kysyy, että mitä leikkejä sinä silloin leikit, kun olit pieni?, niin en enää osaakaan kertoa kirkonrotan sääntöjä tai tarkalleen muistaa, miten törppöstä tai kymmentä tikkua laudalla pelattiin.
En tunnista ajankulumista omassa elämässä, niissä omissa neliöissä, jotka ovat vaihtuneet muutamaa kertaa useammin kuin kaupungit. En edes siinä kohtaa, kun tajuan entisen poikaystävä olevan 10 vuotta vanhempi kuin niissä luuloissa, joiden mukaan hän oli minua viisi vuotta vanhempi juuri siksi, että luvut ja symmetria olivat nuorelle minulle niin oleellisia. Erityisesti olen uskomatta ajan kulumiseen siinä vaiheessa, kun ystäväni haluaa jälleen kerran minun laskevan opiskeluvuosiani merkiksi hänelle, ettei hänellä ole mihinkään mikään kiire. Ja lapsetkin täällä pohjoisessa kasvavat ja lähenevät kymmentä vuotta ainoastaan siksi, että lapsena aika vain kuluu nopeammin.
Hetkittäin voin yhtyä siihen hirvensalolaisen rivitalopojan reippaaseen ja raikuvaan lauluun miksi aika kuluu niin nopeaa, mä en halua että se kuluu niin nopeaa! Vaikka en missään nimessä haluaisi vaihtaa osia 15- tai 20-vuotiaan minäni kanssa, enkä itseasiassa edes sen pienen tytön, jonka maailman täytti lehmät, hevoset ja porot ja se eräs meidän luokkalainen poika, joka näytti Jari Litmaselta, sillä sillä tytöllä on vielä edessä se kaikki muu, mitä tähän päivään vaaditaan, niin kyllähän se nyt silti hiukan hirvittää ajatella, että mitä jos seuraavatkin 27 vuotta kuluvat yhtä nopeasti kuin nämä menneet. Jos ajan pitäisi pysähtyä, niin olisin aika tyytyväinen, jos se valitsisi juuri tämän ajankohdan elämästäni.
Onneksi eräs suosikki itsepetokseni muoto on ajatella, että muut vanhenevat enkä suinkaan minä. Se, että ystävillä on lapsia ja asuntolainaa, vakituiset työpaikat ja tutkinnot, tarkoittaa ainoastaan sitä, että ne vanhenevat - en minä. On hankala kuvitella olevansa vanha, kun niin mieluusti edelleen täyttää päivänsä Totoroilla, Aknestikeilla ja ylipäänsä kaikella mielekkäällä. Sovitaanhan, että vanhuus on vasta joskus sitten, kun elämä ei ole enää mukavaa?
Tuollaisella määritelmällä varustettua vanhuutta vastaan osaan kyllä taistella!
torstai 17. toukokuuta 2012
Kandiloma vol. 2
Noin, VR toi minut jälleen tähän samaan tilaan, jossa olen yrittänyt aikaisemminkin saada suoritettua ensimmäistä* akateemista tutkielmaani valmiiksi. Ja noin, aivan yhtä nopeasti ovat päivät täällä jälleenkin kuluneet yhdenkään rivin lisääntymättä tekstitiedostooni!
On likipitäen käsitteellisesti ristiriitaista viettää kandilomaa kotiseudulla, sillä kotiseudulla vietetty aika harvemmin on lomaa saati kandia nähnytkään. Loma nimittäin merkinnee likipitäen samaa kuin vapaa-aika, velvollisuuksista vapaata temmellystä, jolloin voi nukkua pitkään ja herätä hyvin levänneenä pohtimaan, että mitähän sitä tänään tekisi. Tämä ei kuitenkaan ole ollut ongelma vuosiin jos koskaan näillä pitäjillä, sillä aina on jotain talojen maalamisia, aitojen purkaamisia tai pystyttämisiä, perunoiden nostoa ja sen semmoisia, ja jälleen kerran oli lapset jätetty ilmoittamatta päiväkoteihin sitä varten, että täti-ihminen ehtii niitä kuitenkin sitten tultuaan vahtia. Ja kun tuo lasten kanssa oleminen ei todellakaan ole mitään kepeätä huvia, vaikka huvia se suurimmaksi osaksi onkin. Raskasta se on ja loputon suo, sillä kaksi alle 10-vuotiasta saa tämmöisen reilummankokoisen omakotitalonkin pelmastua ihan mullin mallin pelkällä olemisen voimalla. Yhtä pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä/tyhjentämistä, pöydän kattamista, ruuanlaittoa, tavaroiden järjestelyä, petien petaamista ja ulkoiluttamista nämä menneet päivät ovat olleet!
Olen kuitenkin oppinut jotain hyvin oleellista noista lapsista. Ensinnäkin, lapset eivät osaa sanoa, jos niillä on nälkä, mikä oli tietysti lasten sielunmaisemaan tottumattomalle tädille yllätys ensimmäisillä vahtikerroilla. Vaikka lapsi osaa itse puhua, pukea ja tahtoa isoon ääneen erilaisia asioita niin kotona kuin kaupoissa, niin on aivan turha luottaa siihen, että se osaisi myös kertoa nälästään tai muista tällaisista arkipäivälle välttämättömistä tarpeistaan tai kiivetä hakemaan kaapeista jotain oikeaa ruokaa, vaikka mehuille ja kekseille kyllä ylletään. Niinpä parhaiten mahdolliset nälkäkiukut välttää tarjoilemalla alituiseen ruokaa. Olen varmaan itsekin saanut viimein lisäkiloja tässä touhutessa, kun keskittyessä lasten ruokkimiseen tulee muistettua myös itse syödä useamman kerran päivässä.
Samoin ensimmäisestä lasten kanssa vietetystä yöstä kiitettävällä arvosanalla selvinneenä osaan kertoa myös sen, että kannattaa ulkoilla useaan otteeseen päivässä, siis kävelyttää, pyöräilyttää ja juoksuttaa kersoja, jotta uni tulisi illalla helpommin eikä tarvitsisi todistaa useamman tunnin mittaisia itkupotkuraivareita hampaidenpesun aikaan. Samoin tarpeeksi aikainen saunominen edesauttoi asiaa, ja täysin omatoimisesti yöpukeutuneena ja hampaat harjanneena molemmat yövieraat simahtivat vierashuoneen vuodesohvalle Peppi-kertomuksen puolessa välissä.
Nyt sitten aamupalojen, lounaiden, välipalojen ja päivällisten jälkeen, muutamia lätäkköön kaatumisia ja vaatteiden vaihtoja myöhemmin lapset viimein palasivat kotiinsa jättäen tädin istumaan keskelle hiljaisuutta kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Ja ei, ensimmäisenä tämän päivän jälkeen mielessä ei ollut kaivaa sitä Counterfactuals-teosta esille eikä itseasiassa edes alkaa kirjoittaa mitään blogimerkintöjä. Aivan ensimmäiseksi olisin halunnut vajota sohvan pohjalle ja nukkua useamman tunnin elvyttävät unet tämä kaiken tohinan päätteeksi. Enkä todellakaan voi käsittää, miten kokopäiväisesti lapselliset saavat ikinä mitään aikaan muilla elämänalueilla!
*joka ei muuten ole enää edes ensimmäinen, kun tein tässä välissä kuitenkin yhden sivuaineprosemmankin joutessani
On likipitäen käsitteellisesti ristiriitaista viettää kandilomaa kotiseudulla, sillä kotiseudulla vietetty aika harvemmin on lomaa saati kandia nähnytkään. Loma nimittäin merkinnee likipitäen samaa kuin vapaa-aika, velvollisuuksista vapaata temmellystä, jolloin voi nukkua pitkään ja herätä hyvin levänneenä pohtimaan, että mitähän sitä tänään tekisi. Tämä ei kuitenkaan ole ollut ongelma vuosiin jos koskaan näillä pitäjillä, sillä aina on jotain talojen maalamisia, aitojen purkaamisia tai pystyttämisiä, perunoiden nostoa ja sen semmoisia, ja jälleen kerran oli lapset jätetty ilmoittamatta päiväkoteihin sitä varten, että täti-ihminen ehtii niitä kuitenkin sitten tultuaan vahtia. Ja kun tuo lasten kanssa oleminen ei todellakaan ole mitään kepeätä huvia, vaikka huvia se suurimmaksi osaksi onkin. Raskasta se on ja loputon suo, sillä kaksi alle 10-vuotiasta saa tämmöisen reilummankokoisen omakotitalonkin pelmastua ihan mullin mallin pelkällä olemisen voimalla. Yhtä pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä/tyhjentämistä, pöydän kattamista, ruuanlaittoa, tavaroiden järjestelyä, petien petaamista ja ulkoiluttamista nämä menneet päivät ovat olleet!
Olen kuitenkin oppinut jotain hyvin oleellista noista lapsista. Ensinnäkin, lapset eivät osaa sanoa, jos niillä on nälkä, mikä oli tietysti lasten sielunmaisemaan tottumattomalle tädille yllätys ensimmäisillä vahtikerroilla. Vaikka lapsi osaa itse puhua, pukea ja tahtoa isoon ääneen erilaisia asioita niin kotona kuin kaupoissa, niin on aivan turha luottaa siihen, että se osaisi myös kertoa nälästään tai muista tällaisista arkipäivälle välttämättömistä tarpeistaan tai kiivetä hakemaan kaapeista jotain oikeaa ruokaa, vaikka mehuille ja kekseille kyllä ylletään. Niinpä parhaiten mahdolliset nälkäkiukut välttää tarjoilemalla alituiseen ruokaa. Olen varmaan itsekin saanut viimein lisäkiloja tässä touhutessa, kun keskittyessä lasten ruokkimiseen tulee muistettua myös itse syödä useamman kerran päivässä.
Samoin ensimmäisestä lasten kanssa vietetystä yöstä kiitettävällä arvosanalla selvinneenä osaan kertoa myös sen, että kannattaa ulkoilla useaan otteeseen päivässä, siis kävelyttää, pyöräilyttää ja juoksuttaa kersoja, jotta uni tulisi illalla helpommin eikä tarvitsisi todistaa useamman tunnin mittaisia itkupotkuraivareita hampaidenpesun aikaan. Samoin tarpeeksi aikainen saunominen edesauttoi asiaa, ja täysin omatoimisesti yöpukeutuneena ja hampaat harjanneena molemmat yövieraat simahtivat vierashuoneen vuodesohvalle Peppi-kertomuksen puolessa välissä.
Nyt sitten aamupalojen, lounaiden, välipalojen ja päivällisten jälkeen, muutamia lätäkköön kaatumisia ja vaatteiden vaihtoja myöhemmin lapset viimein palasivat kotiinsa jättäen tädin istumaan keskelle hiljaisuutta kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Ja ei, ensimmäisenä tämän päivän jälkeen mielessä ei ollut kaivaa sitä Counterfactuals-teosta esille eikä itseasiassa edes alkaa kirjoittaa mitään blogimerkintöjä. Aivan ensimmäiseksi olisin halunnut vajota sohvan pohjalle ja nukkua useamman tunnin elvyttävät unet tämä kaiken tohinan päätteeksi. Enkä todellakaan voi käsittää, miten kokopäiväisesti lapselliset saavat ikinä mitään aikaan muilla elämänalueilla!
*joka ei muuten ole enää edes ensimmäinen, kun tein tässä välissä kuitenkin yhden sivuaineprosemmankin joutessani
perjantai 11. toukokuuta 2012
Heja Sverige!
Niin sitten päästiin taas toukokuuhun! En olisi uskonut näiden päivien koittavan koskaan, kun viime syksynä keskityin selviämään päivästä toiseen ilman sen kummepia toiveita paremmasta ajasta. Mutta nyt se aika yllätti tuosta noin vaan ja vei minut mukanaan Tukholmaan!
Tällaisia vahinkoja aina hetkittäin tapahtuu, ja se on juuri parasta, ettet oikein itsekään tiedä, mitä tapahtui siinä välissä, kun pakersit epätoivoisesti erilaisia kirjoitustehtäviä yliopiston lehtoreiden luettaviksi ja seuraavaksi löysitkin itsesi Viking Linen terminaalista. Tämä uusi harrastukseni on parantanut hyvinvointiani kuluneen talven aikana todella monella henkisellä, fyysisellä ja sosiaalisella tavalla, ja siinä riemussa sitten vain jotenkin ajauduin syömään aamupalaa Tukholman hotelli Hiltoniin eräänä toukokuisena lauantaiaamuna. Olen aika vakuuttunut, että polvien kipuilusta huolimatta vietän juuri nyt elämäni parasta aikaa!
Lisäksi tuo Tukholma yhdistettynä capoeiraan ja kaikkiin kauniisiin ruotsalaisiin poikiin oli vasta alkua! Pyörähdin kotona, hoidin velvollisuudet, runnoin yrtit isompiin purkkeihin ja jätin naapurille osittain syödyn Ruotsin kannatussuklaalevyn* palkinnoksi kasvien kastelusta. Vietin ihania päiviä ystävien seurassa Jyväskylässä, humalluin siinä tutussa ympäristössä ja seurassa juuri sopivasti, että keskiyön pimeydessä jaksoi vielä keinua puistossa ja tuijotella superpuhelimen avulla tähtikarttoja taivaalla. En ollut kovinkaan vakuuttunut minkään iPhonen tai muun älypuhelimen tarpeellisuudesta, vaikka sitä niin kovin hehkutettiinkin, mutta tuon tähtikartan takia voisin kyllä sellaiseen sortua, jos taloudellinen tilanteeni moisten sortumisten jälkeen kykenisi palautumaan vielä jaloilleen. Nyt olen kuitenkin panostanut talouden pienet kolaukset tällaisiin reissuihin, jotka sisältää junan ikkunassa komeilevia oransseja kirkkoja ja komeita keltaisia asemarakennuksia! Pitääkin muistella tätä Suonenjokea sitten joskus, jos joutuu miettimään asuinjärjestelyjään ja -paikkojaan uudestaan.
*Joka ostettiin samalla kertaa pakastehernepussien ja Voltaren-geelin kanssa ensiavuksi liian treenaamisen kipeyttämiin polviin. Erityisesti ne 30 kruunua maksaneet kaksi Maraboun levyä tekstillä "Heja Sverige!" ostettiin ensiavuksi Kalervo Kummolan ja Suomen valkokauluksisten kannattajien aiheuttamaan mielipahaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)