Noin, VR toi minut jälleen tähän samaan tilaan, jossa olen yrittänyt aikaisemminkin saada suoritettua ensimmäistä* akateemista tutkielmaani valmiiksi. Ja noin, aivan yhtä nopeasti ovat päivät täällä jälleenkin kuluneet yhdenkään rivin lisääntymättä tekstitiedostooni!
On likipitäen käsitteellisesti ristiriitaista viettää kandilomaa kotiseudulla, sillä kotiseudulla vietetty aika harvemmin on lomaa saati kandia nähnytkään. Loma nimittäin merkinnee likipitäen samaa kuin vapaa-aika, velvollisuuksista vapaata temmellystä, jolloin voi nukkua pitkään ja herätä hyvin levänneenä pohtimaan, että mitähän sitä tänään tekisi. Tämä ei kuitenkaan ole ollut ongelma vuosiin jos koskaan näillä pitäjillä, sillä aina on jotain talojen maalamisia, aitojen purkaamisia tai pystyttämisiä, perunoiden nostoa ja sen semmoisia, ja jälleen kerran oli lapset jätetty ilmoittamatta päiväkoteihin sitä varten, että täti-ihminen ehtii niitä kuitenkin sitten tultuaan vahtia. Ja kun tuo lasten kanssa oleminen ei todellakaan ole mitään kepeätä huvia, vaikka huvia se suurimmaksi osaksi onkin. Raskasta se on ja loputon suo, sillä kaksi alle 10-vuotiasta saa tämmöisen reilummankokoisen omakotitalonkin pelmastua ihan mullin mallin pelkällä olemisen voimalla. Yhtä pyykinpesua, tiskikoneen täyttöä/tyhjentämistä, pöydän kattamista, ruuanlaittoa, tavaroiden järjestelyä, petien petaamista ja ulkoiluttamista nämä menneet päivät ovat olleet!
Olen kuitenkin oppinut jotain hyvin oleellista noista lapsista. Ensinnäkin, lapset eivät osaa sanoa, jos niillä on nälkä, mikä oli tietysti lasten sielunmaisemaan tottumattomalle tädille yllätys ensimmäisillä vahtikerroilla. Vaikka lapsi osaa itse puhua, pukea ja tahtoa isoon ääneen erilaisia asioita niin kotona kuin kaupoissa, niin on aivan turha luottaa siihen, että se osaisi myös kertoa nälästään tai muista tällaisista arkipäivälle välttämättömistä tarpeistaan tai kiivetä hakemaan kaapeista jotain oikeaa ruokaa, vaikka mehuille ja kekseille kyllä ylletään. Niinpä parhaiten mahdolliset nälkäkiukut välttää tarjoilemalla alituiseen ruokaa. Olen varmaan itsekin saanut viimein lisäkiloja tässä touhutessa, kun keskittyessä lasten ruokkimiseen tulee muistettua myös itse syödä useamman kerran päivässä.
Samoin ensimmäisestä lasten kanssa vietetystä yöstä kiitettävällä arvosanalla selvinneenä osaan kertoa myös sen, että kannattaa ulkoilla useaan otteeseen päivässä, siis kävelyttää, pyöräilyttää ja juoksuttaa kersoja, jotta uni tulisi illalla helpommin eikä tarvitsisi todistaa useamman tunnin mittaisia itkupotkuraivareita hampaidenpesun aikaan. Samoin tarpeeksi aikainen saunominen edesauttoi asiaa, ja täysin omatoimisesti yöpukeutuneena ja hampaat harjanneena molemmat yövieraat simahtivat vierashuoneen vuodesohvalle Peppi-kertomuksen puolessa välissä.
Nyt sitten aamupalojen, lounaiden, välipalojen ja päivällisten jälkeen, muutamia lätäkköön kaatumisia ja vaatteiden vaihtoja myöhemmin lapset viimein palasivat kotiinsa jättäen tädin istumaan keskelle hiljaisuutta kahvikupin ja tietokoneen kanssa. Ja ei, ensimmäisenä tämän päivän jälkeen mielessä ei ollut kaivaa sitä Counterfactuals-teosta esille eikä itseasiassa edes alkaa kirjoittaa mitään blogimerkintöjä. Aivan ensimmäiseksi olisin halunnut vajota sohvan pohjalle ja nukkua useamman tunnin elvyttävät unet tämä kaiken tohinan päätteeksi. Enkä todellakaan voi käsittää, miten kokopäiväisesti lapselliset saavat ikinä mitään aikaan muilla elämänalueilla!
*joka ei muuten ole enää edes ensimmäinen, kun tein tässä välissä kuitenkin yhden sivuaineprosemmankin joutessani
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti