Tämä kotiseutumatkailu on kyllä osiltaan masentavaa, sillä vasta palattuaan johonkin paikkaan tajuaa olleen hyvin kauan pois. Ja jos jostain on jo ehtinyt olla hyvin kauan pois, tarkoittaa se myös sitä, että on itse täytynyt elää hyvin, hyvin kauan. Sama tapahtui myös toisissa kotimaisemissani viikko sitten, kun tajusin eläväni ajassa, jolloin Vakkarin häppäriolut maksoi 2 euroa ja Kauppakadulla oli toimiston sijaan yksi maailman ihanimmista kodeista. Siinä ajassa, jolloin iskä oli vain meidän hulttioiden iskä, jolloin oli se baari, jossa käydä perjantaikaljalla (tai kadehtia sitä, ettei sinne perjantain iltavuoron takia koskaan itse päässytkään) ja jolloin ketään (varsinkaan Kelaa) ei kiinnostanut se, kuinka monetta vuotta opiskeltiin.
Täällä toisaalla huomaan olevani vanha nostalgisoidessani metsätiellä hyppyreinä käytettyjä kiviä ja puiden juuria (koska sehän olisi vähän niinkuin ratsastaisi, kun pyörällä vähän hyppäyttää!). Hämmästyn huomatessani, kuinka ensinäkemältä epäolennaisia ja vähäpätöisiä asioita on joltain menneeltä ajalta painunut mielensä muistipeliin: muistan ne pihalaatat, jotka ovat edelleen yhtä hiekanharmaat ja vaatimattomat, joissa edelleen on ne samat kolot, jotka tekevät vaikutelman, että yhteen niistä olisi joku joskus piirtänyt Suomen kartan. Ja olen noista laatoista iloinen, sillä hyvin harvat täälläkään ovat säilyneet ennallaan.
Yhden koiran elämä on vaihtunut toiseen, pihaa ympäröivät pihlajat ovat ottaneet osansa naapurin sedän puutarhaharrastuksesta, vuosikausiin ei ole ollut enää yhtäkään sellaista poroa, jonka tietäisin nimenneeni ja nyt viimein ei vain ole enää poroja - ainakaan meillä. Enää ei ajella poroaidoille, kelkkareitinkin varrelta on metsät kadonneet enkä osaisi siellä liikkua enää eksymättä. Hevoset ovat hävinneet niiltä main vuosia sitten, talli on rapistunut ja ovet lukittu lopullisesti.
Ja kun toinen noista lapsista kysyy, että mitä leikkejä sinä silloin leikit, kun olit pieni?, niin en enää osaakaan kertoa kirkonrotan sääntöjä tai tarkalleen muistaa, miten törppöstä tai kymmentä tikkua laudalla pelattiin.
En tunnista ajankulumista omassa elämässä, niissä omissa neliöissä, jotka ovat vaihtuneet muutamaa kertaa useammin kuin kaupungit. En edes siinä kohtaa, kun tajuan entisen poikaystävä olevan 10 vuotta vanhempi kuin niissä luuloissa, joiden mukaan hän oli minua viisi vuotta vanhempi juuri siksi, että luvut ja symmetria olivat nuorelle minulle niin oleellisia. Erityisesti olen uskomatta ajan kulumiseen siinä vaiheessa, kun ystäväni haluaa jälleen kerran minun laskevan opiskeluvuosiani merkiksi hänelle, ettei hänellä ole mihinkään mikään kiire. Ja lapsetkin täällä pohjoisessa kasvavat ja lähenevät kymmentä vuotta ainoastaan siksi, että lapsena aika vain kuluu nopeammin.
Hetkittäin voin yhtyä siihen hirvensalolaisen rivitalopojan reippaaseen ja raikuvaan lauluun miksi aika kuluu niin nopeaa, mä en halua että se kuluu niin nopeaa! Vaikka en missään nimessä haluaisi vaihtaa osia 15- tai 20-vuotiaan minäni kanssa, enkä itseasiassa edes sen pienen tytön, jonka maailman täytti lehmät, hevoset ja porot ja se eräs meidän luokkalainen poika, joka näytti Jari Litmaselta, sillä sillä tytöllä on vielä edessä se kaikki muu, mitä tähän päivään vaaditaan, niin kyllähän se nyt silti hiukan hirvittää ajatella, että mitä jos seuraavatkin 27 vuotta kuluvat yhtä nopeasti kuin nämä menneet. Jos ajan pitäisi pysähtyä, niin olisin aika tyytyväinen, jos se valitsisi juuri tämän ajankohdan elämästäni.
Onneksi eräs suosikki itsepetokseni muoto on ajatella, että muut vanhenevat enkä suinkaan minä. Se, että ystävillä on lapsia ja asuntolainaa, vakituiset työpaikat ja tutkinnot, tarkoittaa ainoastaan sitä, että ne vanhenevat - en minä. On hankala kuvitella olevansa vanha, kun niin mieluusti edelleen täyttää päivänsä Totoroilla, Aknestikeilla ja ylipäänsä kaikella mielekkäällä. Sovitaanhan, että vanhuus on vasta joskus sitten, kun elämä ei ole enää mukavaa?
Tuollaisella määritelmällä varustettua vanhuutta vastaan osaan kyllä taistella!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti