Jotenkin tämä kesän alku ei ole tehnyt kovin helpoksi tätä elämän kokoista projektia olla iloinen lähinnä kaikesta. Esimerkiksi kun kesäkuun keskilämpötila näyttää olevan lähempänä kymmentä kuin kolmea tai edes kahta kymmentä astetta, niin hanskoja ja neulepaitoja pukiessa samettitakkien kanssa ei paljoa naurata. Alakuloa lisää reistaileva fysiikka, sillä vaikka tuo keväinen sormen tarjoama sairausloma otettiin vastaan mitä suurimmalla ilolla, niin hyppimisen kieltävä lääkärisetä*, joka ei käyttänyt tarpeeksi aikaa tutustuakseen minun essentiaalisiin ominaisuuksiini ja taipumukseen seota tällaisista määräaikaisista amputaatiotasoisista diagnooseista, ei kyllä herättänyt minkäänlaisia positiivisia tuntemuksiaan vaivaani suodulla seitsemällä minuutilla.  Nyt tuolla kaduilla kulkiessani raajarikkona tekisi mieli lyödä jokaista lenkkeilijää, ja tajusin olevani paha, paha ihminen, kun kateuden sekoittamin tuntein tuijottelin ruohikolla ilakoivan terrierin taidonnäytteitä pomppia samaa tahtia sille heitetyn tennispallon mukana.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin! Nyt olen ehtinyt lukea sekä kandikirjoja että viihdekirjallisuutta, katsella useamman tuotantokauden How I met Your Motheria, nauttia kylmähoidosta niin sisäisesti kuin ulkoisesti ja hämmästellä jäätelöpurkin lomasta, miten on mahdollista, että huoneenlämpötilassa säilytettävä geeli on oikeasti niin kylmää iholla. Lisäksi tuo mun uusi ja maailman ihanin, sosiaalista, fyysistä ja mentaalista hyvinvointia edistävä harrastus on sellainen, että vaikka ei itse saakaan pelata, hyppiä ja pyöriä rodassa, niin senkin edestä saa käsi krampissa soittaa banderoa (eli tamburiinia) ja laulaa sydämen kyllyydestä välittämättä laulutaidosta tai portugalin ääntämyksestä. Sitten on vielä tuo kesätyö, jossa saa olla joka päivä** hyödyllinen, toisinaan siellä on jopa vähän vähemmän pihalla kuin joinain toisina päivinä, ja esimerkiksi juuri eilen illalla tajusin, että yksi työsuhde-etu on se, että työpäivät myös päättyy aina toisinaan. Ja se hetki, kun kampeaa itsensä välttämättömän*** pyörämatkan päätteeksi sohvalle tai sänkyyn lempikotihousuissa ja nuhjuisissa paidoissa lasagnen tai Ben&Jerry'sin kanssa tuijottelemaan sarjoja tai lukemaan kirjoja, on juurikin niin hieno pelkästään siksi, että on sitä ennen tapellut 10 tuntia erilaisten ongelmien ja ohjeettomuuksien kanssa lapaluut raksuen. Ansaitsemisen filosofia toimii ehdottomasti parhaiten silloin, kun vapaahetkensä ja elämän pienet kivuudet ja rentoutumishetket on ansainnut oikealla, kunnioitettavalla ja aktuaalisella toiminnalla eikä pelkästään huijaamalla itsensä ansaitsemaan kandinvalmistumismatkat ja -kengät****, vaikka itse työn valmistuminen oli vielä tuolloin silkka mahdollisuus jossain kaukaisessa tulevaisuudessa.

Kandista puheenollen voisinkin käyttää jäljellä olevat sormivoimani tuolla Open Officen puolella, että olisi edes kutakuinkin mahdollista saada se huomiseksi valmiiksi. Kiire on paras motivaattori vai miten se nyt menikään!

*joka ei todellakaan ollut kukaan mun suosikkilääkäreistä! Ei vaikka hän näyttikin kiitettävästi David Lewisin, tuon lempifilosofini, kaksoisolennolta!

** tai siis kaksi päivää viikossa, kun olen se onnekas paskiainen, joka on kesätöissä osa-aikaisena ja tienaa silti ihan hyvin elämiseen riittävät varat!

*** koska vain välttämättömät kävely- tai pyörämatkat sai hoitaa liikkumiskiellosta huolimatta.

**** vaikka olihan siellä Pariisissa kivaa tuijotella Suomen vaalituloksia niiden muiden hostelliasukkaiden kanssa, vaikka ne muut pitivätkin meitä jollain tavalla vinksahtaneina ja vaikka se samainen kerta oli perussuomalaisten suurin vaalivoitto. Ja ne kengät nyt vain on tosi hienot, vaikka en tällä hetkellä pystykään polvirustoni ärsytystilan vuoksi niitä käyttämään!