Stop!

Vaikka suurin osa viikoistani on mennytkin mitä rutinoituneimpien työ- ja siivousoperaatioiden lomassa ja olen vain iloinen noiden päivien ystävällisestä väistämisestä menneisyyden piiriin, on elämässä kuitenkin onneksi vielä hetkiä, jolloin tekisi mieli kaivaa jokin kosminen kaukosäädin ja pysäyttää homma hetkeksi. Ne hetket ovat kerääntyneet nyt luokseni, ja koitan siksi hengittää rauhallisemmin, ettei tämä vain olisi ohitse liian nopeasti.

Juhlat jos jotkin ovat riemua - ainakin jos seura on oikea ja juomaa riittävästi - ja olihan se, vaikka pikkujouluiksi noita juhlia kutsuimmekin. Mutta juhlia riemastuttavampaa oli vasta päivä sen jälkeen, kun voimien riittämistä sai jännittää yliopiston lounasjonossa ja miettiä taktisen tarkasti jokaisen liikkeensä kaupungin välttämättömissä joululahjapuodeissa ennen lomalle lähtöä, ettei vaan rasita edellisillan heikentämää fysiikkaansa ja mieltänsä tarpeettoman paljon. Hauraana kuin vanhus - mitä tietysti tuossa tilanteessa ensisijaisesti olinkin - löysin kuitenkin tieni aina sen aivan liian suuren mäen päälle saakka ja sohvalle, jonka huomasta oli hyvä tunnustaa, kuinka typerästi aivokemiani saivatkaan minut toimimaan edellisillan kavaljeerini, Tapio-pullon, pöytäseurueessa. Hysteeriset naiset voivat pilata parhaimmatkin illat - ja vaikka en ehkä aivan siihen hysteriaan yltänytkään, niin moiset irrationaaliset tunnetilat riittivät kuitenkin vähentämään tuon itse juhlaillan hohtoa. Olisin aamulla ollut varmaankin harmistunut tapahtuneesta, jos en olisi ollut niin armeliaan kiireinen huvittumaan moisista mielijohteistani - sekä ikuisesti kiitollinen sohvaseurueelleni, jolle tunnustetut tekstiviesti-ideat klo 04 aamuyöllä saivat niin täystyrmäyksen, että jopa laskuhumalassani uskoin niihin.

Seuraava päivä kruunasi kuitenkin kirkkaasti edeltäjänsä, vaikka ilman noita juhlia ei olisi ollut myöskään sitä toipumista. Mutta se toipuminen on toisinaan todellakin parempaa kuin aiheuttajansa ja niin varsinkin tällä kertaa, sillä tuon nolot tunnustukseni kuulleen sohvan ympärille kerääntyi myös muita toipujia juomaan virvoittavat limsat ja närppimään sipsejä ystävällismielisten ja hevospitoisten hömppäohjelmien äärelle. Vaikka ystävyyssuhteemme moninpaikoin perustuukin kaikinpuoliseen vittuiluun, tuona iltapäivänä se siloiteltiin mitä leppoisammaksi ja lempeimmäksi tavaksi olla yhdessä. Ja sellaiseen lempeyteen mieluusti käpertyykin juuri niinä päivinä, kun ei jaksaisi oikein mitään.

Minulla oli kuitenkin missio, 1000 kilometrin päähän matkustaminen, joka vaati tuolta päivältä vielä hyvällä mielellä selviämisen lisäksi pakkaamista ja junaan ehtimistä. Kaikesta VR:n saamasta kurasta huolimatta junamatkailu on vuoteni kohokohtia, ja niin myös nyt! Se on aikaa, joka on tarkoitettu ainoastaan minulle ja jota kukaan ei niin hyvässä tai pahassa tule sitä minulta riistämään. Vietin sen juuri kuten tahdoin - ja kutsuin sänkyseurakseni miehen, jonka etunimi on Steven.

Myös aamupalalla Steven oli edelleen seurassani. Pidän siitä hetkestä, kun herään tuntia ennen määräasemaa ja istun ravintolavaunussa tuijottamassa tällä kertaa lumen laimentamaa suomaisemaa, josta puut kasvavat korkeintaan metrin mittaisiksi. Minulla oli aamukahvi, Steven eikä kiire mihinkään. Edward soitti musiikit ja minä tein parhaani, jotten laulaisi mukana. Ja toivoin, ettei oltaisi ihan vielä perillä.

Mutta koska tänne oli tultava, opettelen nyt tämän paikan joutilaisuutta hitaasti ja varmasti. Tätä nykyä osaan jo nukkua paheksuttavan pitkään, täyttää aikani ainoastaan kirjoilla ja 1/2-kitaralla, joka saa sormeni tuntumaan pitemmiltä kuin ne onkaan. Ja Steven - hänet lahjoitan sekoittamaan veljeni päätä ennen kuin itse olen totaalisen sekaisin tuon miehen oletetusta mielestä!

Huvinkumpu

Eipä uskoisi, että tänään on vasta perjantai. Juuri eilen totesin tämän parhaan viikon kanssani jakavalle ystävälle, että onpa ollut tapahtumarikas viikonloppu. Mutta eihän tämä ole vielä loppua nähnytkään!

On mahtavaa olla täällä tämmöisessä talossa, jossa on elämää ja ihmisiä. Täältä kaupungille poistuessaankin vain jotenkin päädytään seuroihin, ja otettiin osa siitä seurasta mukaankin, että saatiin kunnollinen, sosiaalinen sunnuntai keskelle viikkoa. Tätä olen kaivannut aiemmasta kodistani - ja siksi tämä talo on nyt lepoa sanan varsinaisessa merkityksessä. Pidän siitä, että on ihmisiä ympärillä. Aivan erityisesti pidän tämän vinttihuoneen omistajasta, joka on siinä ihmisten luksuskategoriassa, joiden jäsenet tietävät ja tuntevat enemmän kuin muut ja juuri siitä syystä heidän kanssa on helpointa olla. Ihmisiltä, jotka ovat nähneet sinusta kaiken, ei tarvitse peitellä mitään ja se tekee olemisesta mitä parhainta. Silloin voi syvässä hiljaisuudessa lukea kirjoja vierekkäin ennen nukahtamista eikä olla yhtään huolissaan siitä, että jotain pitäisi vielä sanoa.

Mutta olen myös silleensä vähän huono näissä sosiaalisuusövereissä, että jossain kohtaa tekee mieli olla yksin, tehdä omia juttuja ja kuunnella omaa musiikkia. Soittaa kitaraa ja uppoutua päiväkirjan kirjoittamiseen. Kuulla omat ajatukset ja noloina jaella niitä ainoastaan omien seinien kuultaviksi.

Tänään toisen ollessa töissä olen tuota omaa ihanaa yksinäisyyttäni toteuttanut. Ja nyt muutamaa tuntia myöhemmin pakattuani jo reppuuni ilta-aktiviteetteihin tarkoitetut vermeet valmiiksi odottamaan olen sitä mieltä, että alapa tulla jo sieltä, että päästään saunaan ja avantoon!

Jos kaikki lasketaan...

On Tampere ja paljon, paljon pakkasta. On eteinen, jossa roikkuu villasukkia seinällä vieraidensa puettavaksi, kakluuniuuni lämmittämässä muuten pakkasen sisäänsä sulkevaa taloa sekä vinttikamari, jossa on patteri ja futon, jolle sijattiin paikka vieraalle oikean asukin viereen silläkin uhalla, että öinen unen sekainen läheisyys on halailua aggressiivisempaa. On ravintolaillallisia, tansseja ja uusia tuttavuuksia. On intensiivisen keikkatarjonnan sijaan brittipubeja jalkapalloscreeneineen ja Messi, joka teloi jalkansa juuri yhtä maalia ennen ennätyksiä. On ystäviä, kämppiksiä ja lisää uusia tuttavuuksia. On siskonpetejä ja pitsatilauksia, Carcassonne-maratonia siihen saakka, että allekirjoittanut on pelin kerran voittanut ja korvalaput, joilla kuunnella hetki kiellettyä Tiiu Helinää ärsyttämättä toista.

On yhteisiä yöllisiä bussimatkoja, joissa summataan illan eri puolet ja mietitään, mille kohdalle mittakaavaa sen onnistuminen asettuu. Että jos kaikki lasketaan, niin olihan se oikein hyvä.

Jälkimmäisenä iltana opittiin, että siihen tässä pyritäänkin. Sen sijaan tuommoisen  jos kaikkea ei lasketa, niin oli oikein hyvä ilta -loppusointuja ei välttämättä enää haluta nähdä. Listalta kun poistaa sen kohdan, jossa meiltä ikuisiksi ajoiksi Varpusen jouluaamuna ja osan uskosta ihmisyyteen pilannut kilari hakkasi kaveriaan rautatietunnelissa, niin voisi sanoa olleen ihan hyvä ilta. Mutta vaikka sen loppulistaltauksesta poistaisi, niin ei tuon tason raivon ja väkivallan mielikuva silmistä ihan hetkessä katoa.

Onneksi osattiin myöhemmin kerätä kuitenkin just hyvät tyypit tänne meidän kanssa tätä kansallista krapulapäivää jakamaan. Tässä futonilla maatessa edelleen maireana Carcassonne-voitosta ja tietoisena mitä leppoisimmasta iltatunneista alkaa nuo edellisillan mielikuvat ja tunnetilat onneksi tuntua jo aavistuksen kaukaisemmilta.

Ja tänä iltana kun kaiken laskee, on tämä ehkä ollut paras krapulapäivä miesmuistiin!