Tavallista elämää

Juhlapäivät ovat katalia. Niiltä odotetaan liikaa, ne vaativat aivan liikaa kaikenlaista panostusta ja pahimmassa tapauksessa ne sekoittavat viikon rytmin ihan tyystin. Juuri sitä mallia noudatti vappu, joka ei antanut tilkkaakaan armoa elämälleni asetettuaan itsensä keskelle viikkoa kääntämään maailmani ylösalaisin. Vaikka kuinka kuvittelin, että hienosti ja kepeästihän se meni, oli tuo nurinkurinen maailma koitettava parhaiten mukaan virittää aloilleen, eikä lopputulos ole nyt ihan alkuperäistä vastaava.

Muutaman lusitun työpäivän, pakastepizzan ja ääriväsymysolotilojen jälkeen olen maanitellut elämänhallinnan taas mukaan kuvioihin. Kotini on siivottu, kaupassa käyty ja vanhentuneet maidot heitetty viimein menemään. Vanhentuneiden maitopurkkien määrä kun on suora indikaatio otteen menettämisestä.

Tämä on elämää, tavallista elämää.

Oiottuani jäsenet, herättyäni useaan uuteen aamuun ja hengitettyäni syvään ovilla, joita on raskas avata, alan kuitenkin kateellisena katsella viime vuoden minua. Elämä on hyvää, jos voi sanoa, ettei ole itkenyt aikoihin. Onhan se silloin hyvä?

Nyt kun aikojen jälkeen viimein tuntuu siltä, että haluaa itkeä turhaa ja täysin omissa vaikutusmahdollisuuksissa olematonta, niin saan viestin uudelta ihmiseltä. Hassu siinä sanotaan, enkä osaa yhtään arvata, miten tuollainen informaatiosisältö pitäisi tulkita.

Minulla olisi muutama sana, joilla itseäni kuvailla. Hassu on niihin verrattuna armollinen. En tiedä, kertooko se tuon uuden ihmisen pitämisistä vai mistä. Itse pidin itsestäni enemmän ennen tuota kaikkea.

Kai siinä jokin logiikka on, että pitää itsestään vähän vähemmän alkaessaan tykätä jostain toisesta vähän enemmän. Mutta jos saisin valita, niin säilyttäisin sen kaiken viime vuoden hyvän olon ihan itsekseni, ja jättäisin tuollaiset tykkäämiset sikseen.

Vaan ei tässä taidettu taaskaan minulta kysyä.