"Ei oo kukaan koirista kuollu"

Toisinaan on hyvä herätä, vaikkei ole vielä aivan kunnolla ehtinytkään nukahtaa. Jostain syystä niin sattuu olemaan toisinaan myös silloin, kun ainoa unikuva kellon soidessa 6.30 on suunnattoman iso meri, johon hukkasin jonkun muun vauvan - tai ehkä juuri siksi. Tänään jos joskus oli juuri sellainen aamu!

Syntymäpäivät on mahtavia! Ainakin yhdistettäessä se vapaapäivään saa herätä rauhassa juoden miljoona litraa kahvia, kuunnella 10 vuoden takaisia suosikkilevyjä ja laulaa kurkkukipuisen äänensä käheäksi. Soittaa kahden tunnin välein henkiselle kaksoselleen, ja tulla yhdessä siihen lopputulokseen, että tänään pistetään mekot päälle ja juodaan Guinnessia. Ja löytää postilaatikosta äidin lahjapakettiin käärimät vihjailut siitä, että voisin harrastaa enemmän liikuntaa - ja maailman parhaimman syntymäpäiväkortin.

Noilla lapsilla on minulle sopivaa uutistentajua. Tämän kaiken Syyriä-, Pohjois-Korea-, budjettiriihi-, murhaoikeudenkäynti-, raiskaus-, teloitus- yms. uutisten sekaan voisi joku joskus oikeasti kiinnittää huomiota sellaisiin asioihin, kuin "ei oo kukaan koirista kuollu".

Itsekin selvisin hengissä kokonaisen vuoden 27-vuotiaana. On siis syytä juhlaan!

Elämän realiteetit

Maanantaisin joutuu helposti vastakkain elämän realiteettien kanssa. Sitä ei aina onnistu estämään maailman paras työpaikka eikä edes menneen viikonlopun ihanuudet - siellä se todellisuus odottelee valmiina sunnuntain viettäjää, vaikka moneen toviin toivoin ajan pysähtyvän tuon viikonlopun aikana. Aina toisinaan nuo maanantait laittavat kasvamaan hitusen aikuisemmaksi, vaikka en itseäni yhtään sen pidemmäksi tunnekaan - alistuneemmaksi korkeintaan.

Elämän realiteetit nro 1: Tulevaisuus. Jonkun pitäisi rahoittaa tätä onneani. Jos oikeasti aion rakentaa onneni tämän hetken toimieni varaan, kuuluu asiaan oleellisena osana viikkokausien tuhlaaminen apurahahakemuksiin. Kun oma akateeminen itsetunto suostuu tässä vaiheessa vasta korkeintaan ryömimään hiekkalaatikossa huolimatta siitä, että kaula-aukosta sisäänänkeävät hiukansirut eivät niin mukavilta aina tunnukaan, on hankala kuvitella, miksi kukaan haluaisi rahoittaa juuri minua. Ja silti, jollain täällä on elettävä siitäkin huolimatta, että todellisuuden käydessä liian raskaaksi piiloudun peiton alle muumisarjakuvien kanssa.

Elämän realiteeti nro 2: Yt-neuvottelut. Ensimmäistä kertaa elämässäni maailman - ja yhden sairaalan - laajuinen taloustilanne vaikuttaa suoraan minun taloudelliseen tilanteeseeni. Niin kauan kuin armas gradu on vasta aktualisoitumassa täydelliseen muotoonsa, ei opiskelijapolo voi mennä työkkäriin itkemään sitä, ettei töitä ole. Eikä sitä, ettei ole tukikuukausiakaan. Eikä saakeli edes se perustuloaloite edennyt eduskuntaan.

Elämän realiteetit nro 3: Naiseus. Sen avulla saa kepeästi yhdistettyä realiteetit nro 1 ja 2 noin pariseen kymmeneen muuhun ikävään tosiasiaan elämästä - riippumatta siitä, kuinka kovasti kukin niistä tämän hetkistä tilannettani koskettaa. Siksi on hyvin haastavaa aloittaa työaamu uskomalla itseensä, argumentaatiokykyynsä ja älyynsä, kun edellisillan unitunnit on kuluttanut tuon tuosta hullumman murheen makuukaverina. Siinä onkin äkkiä kierre valmis: lamauttava epätoivo omasta kykenemättömyydestä aiheuttaa lisää kykenemättömyyttä - ja mikäs parempi keino ratkaistakaan ongelma, kuin keskustelemalla graduohjaajan kanssa juuri tänä päivänä ensimmäistä kertaa kunnolla koko kesään. Olen muutenkin rakentavan kritiikin ilakoiva vastaanottoja, mutta tämä sentään on jotain muuta. Siinähän koitat muistiinpanojen edessä ajatella rationaalisesti, että nämähän ovat oikeasti hyviä ja järkeviä ehdotuksia, kun tuo biologia sisälläsi huutaa, että sä et osaa mitään, ähäkutti, mähän kerroin tän jo eilen illalla, ne kaikki pitää sua tyhmänä. Naiseus - syy pysyä tiettyinä päivinä visusti peiton alla piilossa ilman ainuttakaan ihmiskontaktia.

Kun lounasaikaan minua lohdutetaan sillä, että voin tässä synkkyydessäni ja suorassa yhteydessä tunteisiini ajatella olevani riutuva runoilija, olisin varmasti vastannut paljon suurielkeisemmin moiseen yritykseen pilata paha tuleeni, ellei saman lohduttajan toimesta olisi juuri hetkeä aikaisemmin tarjoiltu eteeni suklaakakkua. Jotain sentään tämä naiseus vielä tajuaa: suklaan tai suklaakakun tarjoajiin näitä tiloja ei pureta - ainakaan ihan vielä tässä vaiheessa.

Niin siis jopa näissä pahimmissa tiloissa peiton alla särkylääkepaketti ja teemuki seurana voin olla sentään jostain iloinen: ne kaikista raskaimmat realiteetit odottavat vasta jossain syyskuussa ja sitä ennen on sentään vielä useampi päivä elokuuta.

Friday I'm in Love

Perjantai on se päivä, kun juostaan vakiobaariin kavereiden kanssa kilpaa tanssimaan Common Peoplea ja mietitään, että miksi sitä tarvitsisi sen kummemmin rakastua, kun nuo perjantait tuppaavat muutenkin olemaan rakkautta tulvillaan. Niin se on ollut jo tovin. Paitsi tänä kesänä se rakkaus ei ole ollut tuolla tanssilattialla, vaan pikemminkin kaikkialla.

Kun viikonlopun vapaudet ovat viimein koluttu ympäri Suomenmaan festareita ja ystäviä, on aika pysyä kotona. Tällä kertaa se tarkoittaa perjantaista kirjastokäyntiä, jonka jälkeen olen hyvin ylpeä suomalaisen elokuvan kiteyttävästä valikoimasta katsottavaa. On syksy - siis aika olla peiton alla ja elää ainoastaan neljän seinän sisällä.

Ostin seuraksi viiniä. Kysyin oikein suosituksia - tosin en määritellyt etsimääni niillä kriteereillä, jotka olin omassa päässäni ehtinyt pohtia välttämättömiksi. Ei muovipulloa - eikä jumalauta alariviltä! Kun pyysin kuivaa, risottoon sopivaa luomuviiniä päädyin kuitenkin unohtamaan, että kierrekorkkikin saattaa näyttää vähän sivistymättömämmältä kuin tahtoisin.

Tämän perjantain soitan Common peoplea kotona, ja kompensaatioksi ostan vähän myös suomalaista, halpaa peruskaljaa!

Pause the happiness

Vietin kesän viimeistä päivää - sellaisiin näyttää törmäävän tuon tuosta. Juuri viime vuonna vietin samanlaisia viimeisiä päiviä osaamatta päättää, ollakko enemmän haikea kesän loppumisesta vai innoissaan syksyn alkamisesta. Viime vuoden onnessani en osannut uumoillakaan, mitä tämän kesän viimeinen päivä toisi tullessaan: anjovispitsaa ja tyyristä ranskalaista punaviiniä, joista jätin osuuteni maksamatta kärkkäisen feminismini kirkuessa ainoastaan hiljaa sisäänpäin. Ajattelin noiden kymmenien eurojen hintaisten sisäisten pistojen olevan pieni hinta siitä, mitä tuollaisella eleellä voisi saavuttaa.

Teen siis asioita ensimmäisiä kertoja: anjovispitsoja, tohtimisia ja vähemmän kärkeviä kommentteja. Näyttelen sujuvasti ihmistä, joka osaa keskustella nokkelasti jopa vieraalla kielellä, katsoa hetkittäin silmiin ja antaa toisen ottaa kädestä kiinni. Ennen kaikkea annan jonkun toisen onnen asettua hetkeksi saman laivan kannelle omani kanssa.

Tuollaisen kesän viimeisen päivän jälkeen on siis kai täysin ymmärrettävää ottaa päivän verran lepoa kaiken maan iloista ja onnista. Onni on toisinaan niin raskas laji.

Vaan raskaammaksi se käy, kun luonnonilmiöt päättivät jatkaa kesää vielä toisen kesän viimeisen päivän verran. Sen jälkeen päätän syksyn alkaneen ja sytytän kotini täyteen kynttilöitä valaisemaan masentavat musiikkini. Luonnonilmiöt sammuttavat sen kunniaksi harmaan päivän sateiseen synkkyyteen, ja joku on muistanut sytyttää katuvalot tuon kaukaisen ulkomaailman pimeyteen.

Syyttömät surut ovat jälleen parhaita. Sellaiset, jotka ovat välttämättömiä voidakseni ottaa vastaan kaiken sen ilon ja riemun, jota täällä toisinaan tarjoillaan.