Junamatkailun riemua

Olen viime aikoina päätynyt yllättävän positiivissa merkeissä tekemisiin VR:n kanssa. Juuri viittä päivää aikaisemmin se kuljetti minut kiltisti ja aikataulussa pysyen keikalle ja takasin, ja nyt vielä joku on asentanut pohjoisen pikajunaankin internetin (tosin ihan aikataulussa tämä matka ei ole mennyt, mutta eipä noille kellonajoille olekaan niin väliä). VR-onnekkuudesta intoutuneena siis päädyn kirjoittamaan makuuhytin yläpediltä alakerran asukin kiusaksi. Minun tapani käyttää näppäimistöä ei nimittäin ole se äänettömin ja rauhallisin, vaan nämä kirjoitushommat ovat sen verran vakavaa puuhaa, että niitä paiskotaan sormet verillä ja nivelet naksuen. En kuitenkaan pode kovinkaan huonoa omaatuntoa asiasta, sillä katsoisin sen oleelliseksi osaksi ihmisen kehitystä, että oppii ottamaan yöjunaan mukaan korvatulpat tai mp3-soittimen.

Innostuin tästä junamatkailusta joskus 18-vuotiaana, kun aloin käyttää laillista oikeuttani itsenäiseen matkusteluun tuntemattomiin kaupunkeihin tuntemattomien ihmisten luo. Olin jo silloin sinänsä onnekas, että nuoruuden huumaani ei käytetty vääriin tarkoitusperiin, vaan noiden junamatkailujen myötä tutustuin mitä mielenkiintoisimpiin ihmisiin. Elin kahden paikan välillä, ja romantisoin aivan erityisesti tuota 15 tuntista hetkeä, kun en ollut missään. Junassa jos jossain tuntee itsensä irralliseksi ja vapaaksi, kun on jo jostain poissa mutta ei vielä missään. Se on omaa erityistä aikaa, johon pitää varautua asiaan kuuluvalla tavalla: eväillä (jotka koostuvat lähinnä karkeista), vaatetuksella (tarpeeksi mukavaa ja lämmintä, sillä näitä porvarimakuuhyttejä lukuunottamatta junassa on aina kylmä!), vihkoilla (koska junaan kuuluu oleellisena osana kirjoittaminen), kynillä (koska vaikka ostaisitkin unohtuneen päiväkirjan tilalle toistuvasti Pirkka-ruutuvihkoja, niin kynä on jokin semmoinen kapine, jonka ottaa itsestään selvyytenä ja sitten onkin ihan kusessa, jos hommat jääpi siitä kiinni), walkmanilla (siis se c-kaseteille tarkoitettu), joka sittemmin vaihtui mp3-soittimen kautta ylikehittyneeseen kännykkään, pelikorteilla, kutimilla jne. Junamatkailu on minulle kuin pyhä rituaali ja sittemmin opin myös sen, että eri ihmisillä nämä rituaalit ovat kovin erilaisia. Kuulun siihen pieneen vähemmistöön*, joka ei kuluta matkaansa useamman promillen humalassa tai muissa viihdeaineissa, vaan oikeasti tykkää siitä, että muistaa vielä seuraavanakin aamuna matkustaneensa.

Itseasiassa nyt osin jo nukahtaneilla kognitiivisilla kyvyilläni voisin jopa julistaa harkitsemattoman metaforisella lausahduksella, että elämä on kuin yksi pitkä junamatka (pyydän tätä mauttomuutta jo valmiiksi anteeksi, mutta haluan ehdottomasti osingoille, jos joku haluaa painattaa tuosta kuolemattomasta ihmisälyn oivalluksesta jääkaappimagneetin!). Ainakin itse elän para aikaa sitä onnekasta vaihetta, kun olen ihan irrallaan ja keskityn vain tekemään kaikesta mahdollisimman mukavaa.

*tämä ei ole tieteellinen fakta, vaan pelkkä subjektiivinen kokemus asiasta

Tämä viikko on jälleen ollut kyllä yksi tapahtumien temmellyskenttä. Olin piirtänyt kalenteriini perjantain kohdalle jo ajat sitten yhden pienen ihmisen elämän onnekkaimmista päivistä, mutta perjantaita edeltävät päivät eivät sen sijaan sujuneet aivan kuten Strömsössä. Olen alituisesti kateellinen ihmisille, jotka osaavat maltillisen ja harkitun ajankäytön. He kuuluvat samaan kategoriaan itsekuria ja keskittymiskykyä omaavien kanssa - ihailen heitä etäältä, mutta kysyttäessä tietysti preferoin boheemia elämänasennetta moisen pedanttiuden sijaan. Tiedän hyvin, että keskittymiskykykin on asia, jota ihmiset voivat kehittää itsessään ja olen sattuneesta syystä myös tietoinen siitä, että tämä oma erityisyyteni saattaa aina aika ajoin aiheuttaa muissa ihmisissä lievää ärtyyntymistä. Sen sijaan, että kasvaisin paremmaksi ihmiseksi ja sosiaalisesti lepposaimmaksi seuraksi, päädynkin vain näin jälkikäteen ihailemaan selviytymistäni tarpeettoman kaoottisista ja itseaiheutetuista olosuhteista. Jos jotain siinä samalla kehitin, niin aukottoman ansaitsemisjärjestelmän, jonka palkinnot odottavat tuon tuosta arjen sankaria.

Päädyin siis tällä kertaa toteuttamaan omaa levottomuuttani ollen niin onnellinen tulevasta perjantaista jo etukäteen, että kosautin aikatauluni taas luovaan kaaokseen ja juuri ja juuri selviydyin niistä siihen mennessä, että viimein istuin VR:n vetoisassa junanvaunussa. Olin tämän viikon arkipäivistä ainoastaan yhtenä sitä mieltä, että kyllä tämä tällainen kirjoittaminen edesauttaa myös noiden opiskelujuttujen valmistumista. Kyllä ei pidemmän päälle auttanut yhtään! Tämä on niin paljon mielekkäämpää kirjoittamista, että juuri nytkin poden huonoa omaatuntoa siitä, että tuolla muualla internetissä odottaisi eräs verkkotehtävä tekijäänsä.

Mutta tästä kirjoittamisesta onkin nyt syytä nauttia, sillä tarvitsen kaikki positiiviset ajatukset, joihin kykenen itseni vielä tälleensä sunnuntainakin lietsoa. Koko viikon vainonnut flunssan alku on nimittäin viimein selättänyt minutkin. Varmasti se olisi ollut kimpussani jo perjantaina, jos olisin sitä innoltani ehtinyt kuunnella, mutta silloin keskityin hykertelemään junassa ja paikallisbusseissa lumiselle Helsingille niin kovasti, etten antanut edes liki neljä vuotta sitten erään elämäntarinani aloittaneen töölöläisbaarin haitata menoa. Fokukseni oli vain ja ainoastaan illan keikassa ja niissä tunnelmissa, jotka siitä aioin irti kiskoa.

Ja se muuten oli ihan mieletön keikka! En ihan turhaan sen takia pistänyt koko viikkoani sekaisin!

Kirjoita joka aamu 20 minuuttia mielivaltaista tekstiä!

Aamuissa on outoa potentiaalia. Ensinnäkin se toimii sadistisena keinona osoittaa muille omaa paremmuuttaan aamulenkkien ja -jooga-asentojen seasta jo ennen kuin osa meistä on edes nukahtanut edellisen päivän jäljiltä. Kuulun tuohon sadistiseen ryhmään ehkä kolmena päivänä vuodessa, eikä ne päivät todellakaan sijoitu helmikuuhun. Arvostan nukkumista aivan liian paljon herätäkseni ehdoin tahdoin uniltani kesken kaiken, ja jostain syystä erityisesti näin talviaikaan mikään määrä unta ei tunnu riittävän. Mutta paras hetki päivästä silti on se, kun useammankin tunnin torkkuherätysten jälkeen saa kuin saakin itsensä ylös aina kahvinkeittimelle saakka ja tajuaa, että pihalla on kevät!

Olen vasta vanhemmalla iällä alkanut arvostaa tuollaisia ihmeellisyyksiä kuin vuodenajat ja sääilmiöt. Lapsena olin tylsämielisen kiinnostunut vain läksyistä ja sen semmoisista velvollisuuksista, mutta onnekseni kasvoin siitä sittemmin yli (tai ainakin yritän näin itselleni uskotella). Syksyllä seuraan pakonomaisesti ilmatieteenlaitoksen nettisivuja, etten vain vahingossa missaisi ensimmäistä ennustusta ensilumesta taikka ensimmäisiä pakkaspäiviä. Joulun jälkeen siirryin seurailemaan auringonnousun ja -laskun ajankohtaa kotikaupungissani ja nyt viimein ollaan päästy sellaisille päivänpituuksille, että kymmeneltä alkavat luennot eivät tunnu enää ylemmän tahon ohjailemalta kidutuskeinolta.

Vaikka tuo herääminen ei ikinä vahvin lajini ole ollutkaan, on tämä talvi kuitenkin tehnyt siitä erityistä taidetta. Harjoitteluiden yms. kiireiden takia olen toisinaan heränny ennen kuutta huolimatta lumisateesta, pakkasesta ja epäinhimillisen pimeästä talviajasta, ja siltikin olen saanut lietsottua itseni uuden päivän odotukseen viimeistään siinä vaiheessa, kun kuppi tummapaahtoista Rekoa on ollut käsissäni ja radiossa soi aamusta toiseen rasittavat kappaleet, joita en alunperinkään olisi halunnut kuulla. Olen kuitenkin vakuuttunut, että juuri tuo radion kuunteleminen aamuisin virittää minut tilaan, jossa kykenen kohtaamaan ulkomaailman haasteet ja selviytymään niistä. Se on tärkeä tekijä pyhän kotirauhani ja muuten niin mukavan elämäni ja toisaalta ulkoisten pakotteiden, liian kiireisten aikataulujen ja minusta riippumattomien yllättävien tapahtumien välillä. Tiedän, että Frontside Ollien ja sen toisen renkutuksen ("I got a hangover, wohouooo, I've been drinking too much for sure...") vapaaehtoinen valinta aamuseuraksi aiheuttaa kunnon musafriikeissä puistatuksia, mutta minkäs teet. Tarvitsen musiikkia moneen asiaan, ja olen vihdoin löytänyt paskan musiikin funktion omassa elämässäni.

Jos jostain olen iloinen, niin siitä, että olen viimein alkanut suhtautumaan elämään vähemmän mieltärasittavalla tavalla. Väittäisin, että se on vanhenemisen tuomaa viisautta eikä suinkaan hidasta kehitystäni tai tyhmyyttäni, jonka takia en ole tajunnut tuota ihmiseloa helpottavaa tekijää. Yhtäkkiä hommat tuntuvat kumman kevyiltä, kun ei ota ulkoisia realiteetteja henkilökohtaisena tragediana, vaan keskittyy ennemminkin niihin iloisiin yllätyksiin, joita aina hetkittäin sattuu osumaan omalle kohdalle. Yksi niistä on esimerkiksi naapuri, joka tarjoaa aamulla autokyytiä yliopistolle, ettei tyttöpolon tarvitsisi loskassa pyöräillen uhmata kohtaloaan.

ps. Sain ystävältäni vinkin, että kirjoittaminen alkaisi sujua paremmin, jos joka aamu kirjoittaisi ilman estoja jonkin aikaa päästäkseen tunnelmaa. Yritin sitä, mutta tämä venähti pidemmäksi kuin 20 minuuttia. Saa nähdä, miten tällainen aamun aloitus nyt sitten edesauttaa tämän päivän projektiani saada tutkimussuunnitelmani valmiiksi.

Tästä se alkaa

Minun piti kirjoittaa, sillä yhtäkkiä minulla oli valtavasti asiaa. Niiden jokailtainen selittäminen puhelimessa parhaalle ystävälle oli kuitenkin viedä minut konkurssiin ja lisäksi totesin, että osassa sosiaalista mediaa kannustetaan ihmisiä lyhyisiin ja ytimekkäisiin statuspäivityksiin. Siinä pieni ihminen tuntee itsensä helposti hölmöksi, kun postailee samalle päivälle seitsemättä tervehdystekstiä elämän ihanuudesta, yhteiskunnan epäkohdista tai kaverin koiran epärelevanteista kuulumisista. Lisäksi olin jo kuukausi- (tai oikeastaan vuosi-)kaupalla odottanut sitä aikaa, kun kirjoitan muutakin kuin referointeja toisten ajatuksista esseisiin ja seminaaritöihin varoen esittämästä niitä kuitenkaan liian poleemisesti tai asiaankuulumattomalla hulvattomuudella. En kuitenkaan voinut karata Goalle kirjoittamaan kirjaa valaistumisestani, kuten kunnon hipit olisivat tehneet, vaan velvollisuudentunnossani pidän kiinni sellaisista asioista kuin työpaikka ja akateemiset tutkintovaatimukset. Mutta nyt päälle painavat proseminaarit, kandit ja esseet eivät paljoa huolestuta, kun yritän uskotella itselleni, että kyllä kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.

Ongelmaksi heti alkuun nousi ajatus siitä, että blogilla pitää olla teema. On käsityöblogia, koirankoulutusblogia, chilinkasvatusblogia, leivontablogia, ihmissuhdeblogia ja sen semmoisia. Kieltämättä Sinkkuelämää-tyylinen tarinointi olisi sopivan kevyttä ja sisältäisi varmasti useampiakin huvittavia eriskummallisuuksia, mutta onhan sellainen nyt vähän arveluttavaa. Vahingossa nyt kuitenkin menin eräälle ystävälleni toteamaan, että mystinen hyvä olo kaikesta ympärilläni saa minut kohta osallistumaan epäilyttäviin "Elämä on parasta huumetta" -kampanjoihin, ja niinpä päädyin googlettamaan kuvia sanalla "happiness". Jostain syystä tämä oli niin osuva tarkoituksiani ja tunnelmiani kuvaamaan, että päätin nyt tekijänoikeusjutuista autuaan tietämättömänä kopioida tämän heti ensimmäiseen kirjoitukseeni:

Tuolta on tuntunut nyt jo useamman viikon. Entinen äidinkielen opettajani tapasi sanoa, että "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja Sanna enemmän kuin tuhat kuvaa". Toivotaan, että tässä blogissani tuota kerrottavaa riittää.

Ps. Niille, jotka inhoavat ylitsepursuavia ja onnellisuutta hehkuttavia ihmisiä, niin voin kertoa heti alkuun sen, ettei tämmöiset maaniset vaiheet kestä loputtomiin ja kyllä mulla kohta on taas kaikki huonosti! Harvemmin edes kirjoitan mitään, jollei se sisällä hillitöntä dramatiikkaa ja tragediaa. Perisuomalaisena tykkään keskittyä epäkohtiin, mutta jotenkin nyt viime aikoina olen vain havahtunut siihen, että elämässä on aika paljon sellaista epäkohdattomuuttakin!