Minun piti kirjoittaa, sillä yhtäkkiä minulla oli valtavasti asiaa. Niiden jokailtainen selittäminen puhelimessa parhaalle ystävälle oli kuitenkin viedä minut konkurssiin ja lisäksi totesin, että osassa sosiaalista mediaa kannustetaan ihmisiä lyhyisiin ja ytimekkäisiin statuspäivityksiin. Siinä pieni ihminen tuntee itsensä helposti hölmöksi, kun postailee samalle päivälle seitsemättä tervehdystekstiä elämän ihanuudesta, yhteiskunnan epäkohdista tai kaverin koiran epärelevanteista kuulumisista. Lisäksi olin jo kuukausi- (tai oikeastaan vuosi-)kaupalla odottanut sitä aikaa, kun kirjoitan muutakin kuin referointeja toisten ajatuksista esseisiin ja seminaaritöihin varoen esittämästä niitä kuitenkaan liian poleemisesti tai asiaankuulumattomalla hulvattomuudella. En kuitenkaan voinut karata Goalle kirjoittamaan kirjaa valaistumisestani, kuten kunnon hipit olisivat tehneet, vaan velvollisuudentunnossani pidän kiinni sellaisista asioista kuin työpaikka ja akateemiset tutkintovaatimukset. Mutta nyt päälle painavat proseminaarit, kandit ja esseet eivät paljoa huolestuta, kun yritän uskotella itselleni, että kyllä kirjoittaminen ruokkii kirjoittamista.
Ongelmaksi heti alkuun nousi ajatus siitä, että blogilla pitää olla teema. On käsityöblogia, koirankoulutusblogia, chilinkasvatusblogia, leivontablogia, ihmissuhdeblogia ja sen semmoisia. Kieltämättä Sinkkuelämää-tyylinen tarinointi olisi sopivan kevyttä ja sisältäisi varmasti useampiakin huvittavia eriskummallisuuksia, mutta onhan sellainen nyt vähän arveluttavaa. Vahingossa nyt kuitenkin menin eräälle ystävälleni toteamaan, että mystinen hyvä olo kaikesta ympärilläni saa minut kohta osallistumaan epäilyttäviin "Elämä on parasta huumetta" -kampanjoihin, ja niinpä päädyin googlettamaan kuvia sanalla "happiness". Jostain syystä tämä oli niin osuva tarkoituksiani ja tunnelmiani kuvaamaan, että päätin nyt tekijänoikeusjutuista autuaan tietämättömänä kopioida tämän heti ensimmäiseen kirjoitukseeni:
Tuolta on tuntunut nyt jo useamman viikon. Entinen äidinkielen opettajani tapasi sanoa, että "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja Sanna enemmän kuin tuhat kuvaa". Toivotaan, että tässä blogissani tuota kerrottavaa riittää.
Ps. Niille, jotka inhoavat ylitsepursuavia ja onnellisuutta hehkuttavia ihmisiä, niin voin kertoa heti alkuun sen, ettei tämmöiset maaniset vaiheet kestä loputtomiin ja kyllä mulla kohta on taas kaikki huonosti! Harvemmin edes kirjoitan mitään, jollei se sisällä hillitöntä dramatiikkaa ja tragediaa. Perisuomalaisena tykkään keskittyä epäkohtiin, mutta jotenkin nyt viime aikoina olen vain havahtunut siihen, että elämässä on aika paljon sellaista epäkohdattomuuttakin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti